Kaksi vuotta Kahjoilua

Maailman rakkain, ärsyttävin, haastavin, suloisin, hellyyttävin, fiksuin, hulluin, pöllöin, leikkisin ja ihanin Kahjo täytti edellispäivänä 20.8. kaksi vuotta. Vasta ja jo kaksi. Toisaalta se vaikuttaa vielä ihan vauvalta lörppähuulineen ja honkkelomaisine liikkeineen, mutta sen pää näyttää jo aikuisen uroksen komealta ja jykevältä päältä (pään sisällöstä ei sitten tarvitsekaan puhua... heh!). Tässä muutama kuva kekkereiltä:

Cesar-jauheliha-namikakku

OMNOM

Lahjaksi päivänsankari sai naudanmahalastuja ja siankorvia. Nämä kelpasivat jopa tälle ronkelille!

Olen jo tovin ollut varma päätöksestäni lähteä kokeilemaan Kajolle kemiallista kastraatiota, josko se vaikka rauhoittaisi elämää täällä kotona; tällä hetkellä kun herraa kiinnostavat enemmän hyväntuoksuiset tytöt kuin sekään vähäinen kontakti, mitä jätkään yleensä ulkona saa ylläpidettyä. Jonkin aikaa arvoin lyhytvaikutteisen eli noin puoli vuotta kestävän ja pidempivaikutteisen eli noin vuoden kestävän implantin välillä, mutta lopulta päädyin lyhytvaikutteisempaan. Jos kastraatio ei olekaan oikea valinta eli aiheuttaa meille enemmän ongelmia kuin helpottaa, niin eipähän tarvitse niin kauaa odotella vaikutuksen loppumista, ja toisaalta jos tämän kuuden kuukauden aikana huomataan ero parempaan, niin saahan ne pallit napsaistua pois sen jälkeen. Huvikseni laskeskelin myös, että Kajolta löytyy näyttelyistä H niukasti 15 kuukauden ja kuuden päivän ikäisenä, eli tulevaisuudessa sen olisi myös mahdollista valioitua jossakin lajissa, vaikka killuttimet vietäisiin. As if, mutta toivossahan on tunnetusti hyvä elää. Näin ollen varasin eläinlääkärille ajan implantin laittoon ensi viikon tiistaiksi 28.8., kun mittelien kesäpäivistäkin on toivottavasti selviydytty kunnialla. Samalla lääkärikäynnillä Kajo saa uuden passin entisen treenirepussa kastuneen tilalle. Hups.

Toivottavasti nähdään viikonloppuna mittelipäivillä!

PS. Vielä kuva siitä miehekkään komeasta ja jykevästä päästä. Vau, vaikka itse sanonkin.

Syvissä vesissä

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suuria oivalluksia koiran kouluttamisesta, vinkkejä muille arjen kanssa painiville tai edes viihdyttävää sisältöä. Oikeastaan tämä teksti ei edes liity kovin kiinteästi koiriin.

Jos olet todella hyvällä tuulella, etkä halua riskeerata harmaiden pilvien hiipimistä ajatuksiisi, klikkaa itsesi suosiolla pois. Tämän vuodatuksen kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joka tunnen sotkeutuneeni mustien ajatusteni sekavaan vyyhtiin. Olen kuitenkin iloinen, jos joku muu onnistuu löytämään tästä lohtua tai huomaamaan, että hei, tuo olen jollakin tavalla myös minä. En siis ole yksin.

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joina huomaan miettiväni, mitä olen kohta 2-vuotiaan koirani kanssa saanut aikaiseksi. Jo paljon ennen kuin tiesin vaalean jääkarhuterminaattorin tulevan osaksi koiralaumaani haaveilin vaikka ja mistä: Tokokokeessa nuori koirani tekisi innokkaan ja reippaan noudon, jota en koskaan Hipulle osannut opettaa. Rally-tokossa se oppisi peruuttamaan edessäni jo reilusti ennen mestariluokkaan pääsyä, mielellään jo ennen kisaamista. Agilityssa meidät kuulutettaisiin radalle, ja tuntisin halkeavani ylpeydestä, kun kuulisin oman nimeni yhteydessä sen kutsumanimen, jonka olin ensimmäiselle ikiomalle koiralleni valinnut. Ihan sama, millainen rata sitten tehtäisiin, mutta lähtö olisi varmasti hieno ja meillä olisi ihan järjettömän hauskaa.

No siis. Olisi ehkä kannattanut jo silloin suhtautua maltillisesti näihin haaveisiin, sillä ajatuksissani haaveilla on ikävä tapa saada tavoitteiden asema. Niinpä tunnen aika lailla epäonnistuneeni, kun koirani nyt lähes kaksivuotiaana on kokeillut ihan muutaman kerran agilitya (ja muistaakseni heittänyt kentällä joka kerta useamman luvattoman kunniakierroksen), emme ole käyneet mistään lajista edes alkeiskurssia ja pelkään niin älyttömän paljon tulevani leimatuksi saamattomaksi, laiskaksi ja kaikin tavoin paskaksi koiraharrastajaksi, joka vain itkee, että miksi mun koirasta ei tullut täydellistä. Sellaiseksi kun usein oloni tunnen varsinkin ihaillessani tuttujen saavutuksia ja iloa treeneissä, kisoissa ja ihan vain arjessa. Kateus on ruma tunne, jota en haluaisi kokea senkään vuoksi, että yleensä se on intohimoisessa ja itseään ruokkivassa suhteessa alemmuudentunteen kanssa.

Heinäkuu ei kohdellut meitä erityisen hyvin. Kajon etutassut alkoivat oireilla jatkuvien helteiden vuoksi, ja vanhempieni vanhin koira Jekku nukutettiin ikiuneen.

Olen tajunnut, että olen Kajon kanssa elätellyt toiveita jonkinlaisesta vaikeuksien kautta voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Siinä kaikki aikaisempi ponnistelu tulisi merkitykselliseksi sitten, kun olisimme jossakin lajissa huipulla ja voisin kertoa onnellisena siitä, kuinka lopulta onnistuimme kaiken tehdyn työn jälkeen. Voisin valaa toivoa muihin ihmisiin, jotka ovat kulkeneet koiransa kanssa kivisen tien, ja olla vihdoin tyytyväinen omaan suoritukseeni. Onhan tällaisen kärsimyksen pakko olla jotenkin merkittävää, onhan sillä oltava jokin pointti. Mutta kuten eräs kirjallisuustieteen professorini kärsimystä käsittelevällä teemakurssilla sanoi: kärsimys ei ole koskaan oikeutettua. Ei siitä tule tehdä merkityksellistä ja väylää parempaan elämään tai "uuteen syntymään".

Miksi ei riitä, että tiedän tehneeni Kajon kanssa jo paljon? Miksi sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten? Kajo ohittaa ulkona nätisti aikuiset ihmiset ja useimmiten myös lapset, se ottaa paremmin kontaktia ja on oppinut monia asioita, joita olen vain viitsinyt sille opettaa. Tavoitteellisessa harrastamisessa on tietysti tärkeää pyrkiä pitkällä tähtäimellä aina vain parempaan suoritukseen, mutta ei kukaan juokse maratoniakaan viiden hölkkälenkin jälkeen. Voisiko se joskus riittää, mitä me tällä hetkellä olemme ja mihin pystymme?

Haluaisin ihan hirveästi ilmoittautua Kajon kanssa jollekin harrastuskurssille, tokoon, rally-tokoon tai koiratanssiin. Ilmoittautumista harkitessanikin huomaan kuitenkin ahdistuvani siitä, mitä ihmiset meistä ja ennen kaikkea minusta tulevat ajattelemaan. Ymmärrän tietysti, ettei kenellekään ole kauhean rentouttavaa, jos yksi ryhmän koirista tuulettaa äänijänteitään tunnin tai puolitoista kerran viikossa - se ei ehkä ole ihan sitä, mitä treeneiltä yleensä toivotaan. Mutta tarkoittaako se, ettei meille ole tällä hetkellä sijaa missään? Vai onko se vain minun ahdistunut mieleni, joka pyörittelee näitä asioita ja on vakuuttunut siitä, että meitä tullaan katsomaan nenänvartta pitkin joka paikassa? En pitäisi sitä kovin mahdottomana ajatuksena. Tähän sopii aika hyvin ajatus, johon ystäväni on minut tutustuttanut: What would you do if you weren't afraid? Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Ainakin kokeilisin paljon rohkeammin omien ja koirani taitojen rajoja.

Jos nyt jotain positiivista, niin odotan kuin kuuta nousevaa elokuun lopussa järjestettäviä mittelspitzien kesäpäiviä. Tiedän, että siellä saamme aivan erilaisen mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja ehkäpä onnistuakin ilman tuomitsemista kuin missään muualla, sillä mitteli-ihmiset nyt vaan ovat ihan parhaita.

Reaktiivinen koira ja kastraatio - uhka vai mahdollisuus?

Koiran lisääntymiskyvyn poistaminen steriloimalla tai kastroimalla on asia, joka jakaa yleensä voimakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi Hankikoira.fi-sivustolla on lueteltu useampia kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja sekä koiran terveyden että käytökselle, ja mielestäni onkin hyvä, että toimenpiteiden hyviä ja huonoja puolia tuodaan esille. Kajon kohdalla olen kastraation mahdollisuutta miettinyt, ja tätä mahdollisuutta minulle on usein myös väläytelty koirani käytöksestä johtuen. Kastraatiota kuuleekin usein suositeltavan aggressiivisille uroksille, jos niiden käytöksen epäillään johtuvan testosteroniboostista. Toisaalta aran koiran kastroimisesta yleensä varoitellaan, sillä on mahdollista, että tämän egoboostin poistaminen tekee jo valmiiksi epävarmasta koirasta vieläkin pelokkaamman. Mikä siis on totuus? No, yksinkertaista vastausta ei tähänkään (yllätys yllätys) ole, mutta tartuin mahdollisuuteen oppia lisää, kun Sporttirakki tarjosi jäsenilleen ja ulkopuolisille eläinlääkäri Tuulia Applebyn nettiluennon hormonien vaikutuksesta koiran käyttäytymiseen 3.7.2018. Tämänkertaisen postauksen sisältöön haetaankin vauhtia tämän luennon opeista: onko Kajon kaltaisen reaktiivisen uroksen kastrointi kuolleena syntynyt ajatus vai potentiaalinen vaihtoehto?

Luennon alkuun Tuulia kävi läpi perustietoa hormoneista ja niiden toiminnasta. Näitä en ala avaamaan täällä ihan jo siitä syystä, että todennäköisesti jonkun asiantuntijan tarkastaessa luentomuistiinpanojani punakynä viuhuisi vimmatusti... Eli kannattaa suhtautua varauksella kaikkeen, mitä tässä kirjoitan, sillä en missään nimessä ole eläinlääketieteen amattilainen, vaan kirjoitan puhtaasti oman ymmärrykseni pohjalta. No, olennaista hormoneissa kuitenkin on, että ne vaikuttavat sen todennäköisyyteen, miten eläin käyttäytyy - ei siis puhuta absoluuttisista totuuksista ja varmuuksista, ja Tuulia teroittikin kuulijoille luennon aikana useaan kertaan, kuinka jokainen koira on yksilö, jonka fysiologiaan ja käytökseen vaikuttavat sekä sen hermosto että hormonit. Näin ollen ei ole tarjolla mitään kristallipalloa, jolla voitaisiin tarkasti ennustaa kastraation (tai sterilaation) koirassa aiheuttamaa muutosta.

Uroskoiran kastroimisesta tuli paljon itselleni uutta informaatiota. Esimerkiksi uroskoiran testosteronin (eli sukupuolihormonin) tuotanto alkaa jo sikiövaiheessa ennen syntymää, ja juuri ennen syntymää sikiön aivot ovatkin herkät testosteronin vaikutukselle. Nämä vaikutukset ovat pysyviä ja vaikuttavat aivorakenteeseen, mikä selittänee osittain sitä, että koiran myöhempi kastroiminen ei vie pois sen "uroksisuutta". Mielenkiintoista oli myös kuulla, että osa urosten testosteronista voi vaikuttaa myös narttuihin, jos esimerkiksi kohdussa erittyy urospuolisten sikiöiden vuoksi runsaasti testosteronia. Tämä voi vaikuttaa myös narttukoiran käytökseen. Kun harkitaan uroskoiran kastrointia, tärkeää olisi Tuulian mukaan pohtia asian monia eri puolia: Ensinnäkään kaikki koiran ongelmallisina pidetyt piirteet eivät poistu leikkaamalla, sillä osa käytöksestä on opittua. Jokaisen koiran kohdalla leikkausta tulisi harkita yksilöllisesti ottaen huomioon koiran terveys ja leikkaamisen mahdolliset vaikutukset koiran käytökseen. Lisäksi rotujen välillä on eroa esimerkiksi leikkaamisen aiheuttamissa riskeissä. Kastraatiota ei siis voida automaattisesti suositella kaikille uroksille - tai sterilaatiota kaikille nartuille - mikä toki on mielestäni sanomattakin selvää.

Kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja Tuulia käsitteli tutkimustiedon pohjalta. Uroskoiralla kastraatioon liittyviä haittavaikutuksia ovat lihominen, mahdollinen karvanlaadun muutos (mikä mitteleillä on kokemukseni mukaan aika yleistä), eturistisiteen repeämän riskin (tilastollinen) kasvaminen ja eturauhaskasvaimet, ja kastraatiolla voi mahdollisesti olla yhteyttä myös nivelvaivoihin ja muihin kasvaimiin. Kajon kanssa elämisen näkökulmasta minua kiinnostivat kuitenkin enemmän käytökselliset vaikutukset, ja niitäkin Tuulia onneksi käsitteli laajasti. Tällä hetkellä vallalla on käsitys, jonka mukaan kastroimisen ja testosteronin erityksen lakkaamisen myötä koira edelleen reagoi, mutta reagoiminen on vähäisempää ja koira palautuu (sitä kiihdyttävistä) tilanteista nopeammin. Kastraation siis ajatellaan vähentävän reaktiivisuutta. Tärkeää on kuitenkin kiinnittää huomiota käytöksen syihin: testosteroni nostaa riskiä reagoida aggressiivisesti, mutta koira ei kuitenkaan reagoi ilman syytä.

En muista, kuinka montaa tutkimusta Tuulia käytti tässä kohtaa lähteenä, mutta ainakin yhdessä tutkimuksessa oli havaittu kastraation myötä koirien reaktiivisuuden, riskinoton ja aggression laskevan, mikä noin käytännössä voisi tarkoittaa helpompaa elämää aiemmin testosteronihuuruissaan pullistelleen uroskoiran kanssa. Varjopuolena havaittiin kuitenkin myös itsevarmuuden laskevan kastraation myötä, mikä voisi aran ja/tai pelkoaggressiivisen koiran kohdalla näyttäytyä niin, että koira puolustaa itseään sitä pelottavissa tilanteissa vielä enemmän. Prosentuaalisesti tällainen "taantuma" ei ole todennäköinen, mutta kastraatiota harkitessa se on mahdollisuus, joka kannattaa kuitenkin ottaa huomioon. Aggressiotason muutosta tarkastellessa taas havaittiin, että ihmisiin kohdistuva aggressio harvoin helpotti kastraation myötä, mutta uroskoiran toisiin uroksiin kohdistuva aggressiivisuus oli melko riippuvaista testosteronista. Olennaisiksi nousevat siis jälleen syyt koiran käytökseen: mistä juuri tämän koiran aggressiivisuus johtuu? Kastraatio auttaa siis vain testosteronista johtuvaan käytökseen, ja toisaalta opittu käytös voi jatkua, vaikka testosteronitaso laskee. Kiinnostava oli mielestäni myös vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa tehty huomio, että pelkoa ja aggressiota esiintyi vähemmän niillä koirilla, joilla testosteronia oli ollut pidempään kehossa: kastroimista voidaan siis pitää parempana vaihtoehtona, kun koira on aikuinen (yli 1 v.) ja sen kehitys on ohi (toisaalta Tuulian mukaan koira on sosiaalisesti aikuinen vasta 2-3-vuotiaana). Myöhempää kastraatioajankohtaa Tuulia suositteli myös koiran luuston kehitystä ajatellen, sillä testosteroni vaikuttaa myös luustoon.

Yhtenä loppukaneeteista Tuulia esittikin, että koiran käytökselliset ongelmat eivät yleensä mene vain "itsestään ohi" leikkaamisella, mutta toisaalta ei ehkä ole mielekästä elämää koiralle tai ihmiselle, jos koulutuksen avulla ei edistytä ja leikkauksen tiedetään melko varmasti auttavan kyseisen koiran käytösongelmiin. Kastraation myötä reaktiivisuus yleensä helpottaa, mutta arkuus ei (tosin itse en ymmärrä näiden olevan täysin toisistaan erillisiä ilmiöitä). Näin ollen ainakaan vielä kastroiminen ei kuulosta Kajolle sopivalta vaihtoehdolta, sillä ainakin osa sen minun näkökulmastani ongelmallisesta käytöksestä vaikuttaa johtuvan arkuudesta. Odotellaan siis luultavasti vielä muutama vuosi, ja jos Kajon arkuus helpottaa aikuisen koiran itsevarmuuden myötä mutta reaktiivisuus säilyy, voidaan kokeilla kemiallista kastraatiota. Kajon kanssa kun ei onneksi muita "uroskoiran ongelmia", kuten yliseksuaalista käytöstä ja sisällä kintun nostamista, ole ollut.

Kaiken kaikkiaan Tuulian luento oli hyvin havainnollistava, ja uroskoiran kastraation lisäksi käsiteltiin laajasti myös stressiä sekä narttukoiran sterilaatiota, jotka kuitenkin jätin tämän postauksen ulkopuolelle. Jos jollekulle tarjoutuu mahdollisuus saman tai samankaltaisen luennon kuuntelemiseen, niin suosittelen kyllä ehdottomasti!

Iloa pitkästä itkusta

Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa tätä tekstiä puolitoista kuukautta viimeisimmän postauksen jälkeen. Kuinka paljon voikaan muuttua niin lyhyessä ajassa!

Kuten viimeksi kirjoitin, sekä Kajo että vanhempi koiramme Hippu lähtivät vanhemmilleni hoitoon määrittelemättömäksi ajaksi, jotta saisimme täällä kotona kerätä voimia ja palautua kaikesta siitä stressistä, jota meillä oli viime aikoina ollut. No, todellisuudessa tämä määrittelemätön aika jäi niinkin lyhyeksi kuin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi, sillä teini-Kajo päätti, ettei halua enää tulla toimeen vanhempieni nuorimman uroksen, kuitenkin jo 9-vuotiaan Kodan kanssa. Ne kyräilivät toisiaan, provosoivat katseellaan, murisivat ja ottivat lopulta jopa kolme kertaa tunnin sisällä yhteen. Ei sellaisia koiria kuulu jatkuvasti pitää yhdessä, sillä sen kaltainen elämä on ihan älyttömän stressaavaa ja ikävää kaikille osapuolille väliaikaisenakin ratkaisuna.

Itku kurkussa lähdin hakemaan Kajoa Helsingistä kotiin. Hippu sai vielä jäädä, sillä elättelimme toiveita, että vain Kajon kanssa voisi kuitenkin olla helpompaa kuin kahden koiran kanssa, vaikka Hippu maailman kultaisin pappakoira onkin.

Pakko myöntää, etten olisi koskaan uskonut näkeväni Kajossa sellaista muutosta.

En muista aikajanaa ihan tarkalleen, sillä viimeiset kuusi viikkoa ovat menneet ihan käsittämättömän nopeasti. Aloitimme Kajon kanssa arkitaitokurssin Kotikoiralla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että joka keskiviikko (miinus yksi kerta, jona olin itse sairaana) seikkailimme bussilla ja kävellen Ruotulaan. Bussimatkan jälkeen käveltävää oli suuntaansa puolisentoista kilometriä, mikä tuntui sopivan Kajolle oikein hyvin: kun treenikentälle ei menty ihan täysissä kiihtymistiloissa, vaan alla oli jo jonkinlainen lenkki, Kajo vaikutti sopivasti hieman väsyneeltä paikalle päästyämme. Aluksi tein sen virheen, että olimme paikalla aivan liian ajoissa, jolloin Kajo ehti jo vähän kyllästyä ennen koulutuksen alkua, mutta kurssin loppua kohti ajoittaminen sujui yhä paremmin.

Ensimmäisen kerran tapasimme Kotikoiran Johannan kanssa puoli tuntia ennen ensimmäistä treenikertaa, jotta voisimme yhdessä miettiä, sopisiko kurssi meille ja olisiko Johannalla antaa meille välineitä arkemme helpottamiseksi. Puolituntisen aikana Johanna ehti nähdä hyvin paljon siitä, millainen Kajo on - tosin tietysti pieni Perkele käyttäytyi kuin herran terttu esitellessään, kuinka hyvin hän osaa omistajaansa olla kontaktissa. Johannaan Kajo ihastui ihan täysillä, vaikka ensin vierasta ihmistä pitikin epäillä ja huudella jonkin aikaa. Lopulta Kajo kuitenkin yritti kiivetä kouluttajan syliin ja pussata hänet puhki, eli jotkin herneet Kahjon päässä ilmeisesti kohtasivat. Voitte vain uskoa, kuinka helpottunut olin, kun Johanna oli sitä mieltä, että olimme tervetulleita kurssille.

Ensimmäinen treenikerta oli melko helvetillinen. Ensimmäisen vartin vain kävelin Kajon kanssa puiston toisessa päässä kuin kurssilla olleet kaksi muuta koirakkoa ja yritin saada sen keskittymään kanssani olemiseen. Kajo oli ihan älyttömän stressaantunut, repi toisten koirien luoksi, läähätti, tuijotteli ja haukkui sekä vikisi. En ole ihan varma, halusiko se vain tekemään tuttavuutta vai haastamaan riitaa, mutta käytöksessä se näkyi valtavana levottomuutena ja kiihtymyksenä. Kun Kajo oli hieman rauhoittunut, pääsimme näkösuojan turvin melko lähelle muita koirakoita, ja muistaakseni sain Kajon jopa tekemään kanssani jotain. Kierrokset nousivat nollasta sataan hyvin nopeasti, jos se näki vilauksen toisesta koirasta tai kuuli toisen haukkuvan, mutta olin jo siitä ihan valtavan ylpeä, ettei sillä mennyt kuppi täysin nurin.

Kurssin aikana harjoittelimme Kajon kanssa enimmäkseen tunnetilaa - kyllä, sitä voi harjoitella! Tarkoituksena oli saada Kajo ihan vain rauhoittumaan olosuhteissa, joissa sitä jännittivät ympärillämme tapahtuneet asiat, ja saada se keskittymään johonkin muuhun. Meinasin muutaman kerran pillahtaa treeneissä itkuun, kun huomasin Kajon tekevän sellaisia asioita, joihin en ikinä olisi uskonut meidän pystyvän. Ensimmäistä kertaa, kun Kajo keskittyi työskentelemään "puuhaboksin" (pahvilaatikko, jossa on rypistettyjä sanomalehden sivuja ja johon piilotetaan koiralle nameja sen löydettäväksi) parissa, vaikka se tiesi kuusen toisella puolella olevan toinen koira, olin mykistynyt. Vielä mykistyneempi olin, kun sain Kajon tekemään samoissa olosuhteissa temppuja kanssani ja harjoittelemaan huomiomerkkiä eli ääntä, jolla saan sen kiinnittämään huomion itseeni. Tämän opettelussa meillä on vielä paljon tekemistä, mutta uskon sen tuovan minulle yhden tavan lisää kommunikoida Kajon kanssa.

Kajo ja puuhaboksi

Kaikkein huikein asia tapahtui kuitenkin viimeiselle kurssikerralla. Harjoittelimme huomiomerkkiä ja kiertelimme ympäri puistoa, ja lopulta päädyimme näköetäisyydelle treenikaveristamme. Ja mitä tekee Kajo? Katsoo toista koiraa, käy maahan ja kääntää katseensa pois koirasta. Olin suoraan sanottuna sanaton. Kouluttaja-Johanna iloitsi kanssani: Kajo päätti itse olla välittämättä muutaman kymmenen metrin päässä olevasta koirasta! Pääsimme treenien aikana jopa lyhentämään tätä välimatkaa, vaikka silloin toinen koira alkoi Kajoa jo vähän kiinnostaakin. Se pysyi kuitenkin hiljaa.

Yhdessä puuhailu Kajon kanssa on huomaamattani saanut minut myös muuttamaan suhtautumistani siihen. Onnistumisen kokemukset ovat saaneet minut uskaltamaan enemmän. Olemme käyneet muutamaan otteeseen koirapuistossa niin, ettei muita koiria ole ollut samassa aitauksessa kanssamme, mutta isojen puolella koiria on kuitenkin ollut. Ensin Kajo on yleensä vetänyt niiden kanssa muutamat kärhämärundit, mutta sen jälkeen olen saanut sen huomion itseeni. Edellispäivänä olimme puistossa niin, että naapuriaitauksessa oli kaksi isoa koiraa, joista toinen mielellään tuijotteli Kajoa aidalla. Aluksi näillä jätkillä meni vähän turhan kovaa, mutta haettuani Kajon muutaman kerran pois aidalta ärisemästä se jäi luokseni keskelle "omaa puoltamme" makaamaan ja katseli lähes rauhassa toisten koirien menoa. Silittelin sitä rauhallisesti, kehuin vuolaasti rauhallisella, pehmeällä äänellä ja annoin sille nameja maasta etsittäväksi. Olisin voinut haljeta ylpeydestä.

Kotonakin meillä on ollut helpompaa. Kajo ei ole enää pariin viikkoon reagoinut kissaan niin voimakkaasti, ja antaa sen esimerkiksi raapia raapima-alustojaan ilman pikkupoliiseilua. Edelleen se saattaa lähteä Maunon perään tämän spurtatessa, mutta vähemmän mielestäni sitäkin. Yksinolo oli Kajolle aluksi ilman Hippua todella vaikeaa, mutta nyt se jää enimmäkseen hiljaa kotiin ja vaikuttaa juuri heränneen, kun tulemme takaisin. Minun perääni se haikailee kovin, mutta senkin kanssa tehdään jatkuvasti töitä.

Ulkoilukin on jotenkin helpottunut. Tai itse asiassa aika paljonkin. Edelleen
vieraat koirat aiheuttavat valtavan reaktion, samoin juoksevat lapset, mutta muuten Kajo tuntuu olevan pihalla rennompi. Varsinkin myöhään illalla tai yöllä, kun en pidä sillä kuonokoppaa (vähemmän ärsykkeitä = vähemmän riskejä), se ottaa minuun erittäin usein kontaktia ja tulee vasemmalle tai oikealle puolelleni seuraamaan. Toki se tietää, että aina välillä palkkaan sitä myös nameilla, mutta uskon, että oikeasti se vain haluaa olla minulle mieliksi - se kun ei ole millään tavalla ahne koira. Ei se ottaisi kontaktia, jos sitä ei kiinnostaisi.

Nyt arkitaitokurssin loputtua meillä ei ole mitään säännöllistä harrastusta, mutta on mahdollista, että pääsemme elokuussa kokeilemaan jäljestystä. Luulen, että siitä Kajo voisi pitää: paljon haistelua, metsässä kulkemista eikä muita koiria lähettyvillä. Noseworkia meille on myös suositeltu, mutta pitää ensin selvitellä, onnistuisiko sen kokeileminen jossakin niin, että saisimme olla yksin ilman muiden koirien läsnäoloa. Se kun on vielä turhan suuri ärsyke.

Tällä hetkellä olo on helpottunut ja toiveikas, mutta myönnän olevani huolissani siitä, miten käy, kun Hippu tulee takaisin kotiin. Onko Kajo käyttäytynyt nyt niin hyvin siksi, ettei sillä ole vanhempaa opasta, johon tukeutua? Tai siksi, että oikeasti se viihtyy paremmin ainoana koirana, vaikka Hipun kanssa yrittääkin usein leikkiä? Näihin kysymyksiin en kuitenkaan saa vastausta ennen kuin Hippu palaa kotiin.

Ja onhan meillä kaikilla Hippua jo tosi kova ikävä. Varmasti myös Mauno-kissalla, vaikkei se sitä koskaan myöntäisi.

You can break my heart in two

But when it heals, it beats for you

I know it's forward, but it's true

Won't lie, I'd go back to you

You know, my thoughts are running loose

It's just a thing you make me do

And I could fight, but what's the use?

I know I'd go back to you

Selena Gomez - Back to You

Onni

Tämänkertainen blogikirjoitus sai nimensä siitä, mikä meidän kodistamme on jo pitkän aikaa puuttunut. Onni - se yksi, usein liian vähän arvostettu asia, jota jokaisesta kodista pitäisi löytyä. Onni siitä, että saa aamulla herätä uuteen päivään ja illalla nukahtaa tietäen, että seuraavalta päivältä voi aina odottaa jotakin parempaa kuin edelliseltä. Onnellisia ajatuksia, hetkiä, tekoja.

Elämä Kajon kanssa ei tuota tällä hetkellä onnea kenellekään meidän perheessämme. Kajo stressaa ulkona vastaantulijoita, urisee epävarmana ja yltyy haukkuun, jos kohde osoittautuu liian uhkaavaksi. Kajo jahtaa sisällä kissaa ja ampaisee saman tien muristen paikalle, jos korotan ääntäni Hipulle tai Mauno-kissalle. "Anna mä hoidan tän, äiti!" Kajo olisi pikkupoliisi vailla vertaa, jos sellaiselle vain olisi tarvetta. Nyt seurauksena on sekasortoa ja pahaa mieltä.

Kajo on koko ajan lähellä ja kiinni. Se seuraa varjona perässä, tulee iholle, haluaa omistaa minut. Muita koiria ei ole okei huomioida, ei myöskään kissaa. Kajo tarvitsee leikkikaveria, mutta meillä kotona se haluaa sellaisen vain minusta. Se syö huonosti, tarvitsisi minut pitämään seuraa syödessään, eikä siltikään välttämättä maistele kuin muutaman suullisen. Se vaikuttaa hieman apaattiselta, tylsistyneeltä, turhautuneelta. Ja minä hajoan, koska en voi antaa sille enempää.

Viime päivinä olen itkenyt, huutanut ja ahdistunut siitä, ettei elämä voi jatkua tällä tapaa. Itse olen ylittänyt oman jaksamiseni rajan jo aikoja sitten, mutta viime lauantaina näin kaiken jotenkin kirkkaammin: Kajon raivoamassa pihalla viisikuiselle pentukoiralle, josta ajattelin sen voivan saada painikaverin. Kajon makaamassa eteisessä koskemattoman ruokakupin vieressä. Kajon istumassa olohuoneen lattialla ja tuijottamassa minua herkeämättä, odottamassa. Äiti, tehdään jotain.

Kajo on ollut yksi elämäni peruspilareista sen tulosta syksyllä 2016 asti. Se auttoi minut yli vaikeasta erosta, on vienyt ajatukseni pois opiskeluahdistuksesta ja kasvattanut minua koiranomistajana, tiedonhakijana, ihmisenä. Se on ollut ikioma projektini ja kumppanini elämän hankalalla matkalla. Se on piirtynyt niin isoksi osaksi tulevaisuuttani, etten edes haluaisi nähdä tulevia päiviä ilman sitä. Rakastan sitä niin paljon, että kuvitellessani elämää ilman vaaleaa varjoani tunnen sisuskalujeni repeytyvän, näkymättömien torakoiden syövän kaiken, mikä minusta vielä on jäljellä. Mutta juuri rakkauteni vuoksi joudun miettimään, onko tämä sitä elämää, jonka Kajolle haluan. Opiskelu vie minulta paljon aikaa, masennus taas energian. Kajo on uskomattoman upea koira, mutta helppoa siitä ei saa tekemälläkään. Ansaitsisiko se enemmän? Tarvitsisiko se enemmän?

Edellisyönä kirjoitin Kajosta myynti-ilmoituksen. Ilmoituksesta tuli pitkä eikä erityisen myyntivoimainen, sillä vuodatin siihen kaiken siitä, millainen Kajo on. Kirjoittaminen tuntui sekä helpottavalta että musertavalta. Kajo on oikeasti vaikea koira, jonka kaikista ongelmista en voi mitenkään syyttää itseäni. Toisaalta minulla on käsissäni pakkaus, jonka status kodinvaihtajissa olisi varmasti ongelmakoira reaktiivisuutensa, pelkoaggressiivisuutensa, älykkyytensä ja vilkkautensa vuoksi. Ei tällaista pakettia ihan minne vain anneta.

En julkaissut ilmoitusta. Kajo menee reilun viikon päästä joksikin aikaa vanhemmilleni hoitoon, jotta pääsen itse selkiyttämään päätäni. On karujen faktojen aika. Kuinka paljon pystyn koirani vuoksi vielä tekemään? Muuttuuko elämä paremmaksi Kajolle, minulle ja muulle perheellemme? Jos muuttuu, niin tapahtuuko se vuoden vai kymmenen päästä? Mitä jos emme Kajon kanssa vain sovi yhteen? Surun ja epävarmuuden lisäksi koen valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Aina pitäisi voida tehdä enemmän, paremmin, varmemmin. Silti haluan Kajolle vain kaikkein parasta, niin kuin jokainen hyvä koiranomistaja. Lopulta on vain luotettava siihen, että tekee kaikkien osapuolten kannalta oikean tai ainakin parhaan mahdollisen päätöksen.

Perheessämme sovittiin, että vielä ei ole luopumisen aika. Ilmoittaudumme arkitottiskurssille, yritämme löytää Kajolle omien resurssiemme rajoissa mielekästä tekemistä ja pohdimme säännöllisesti, mitä vielä voimme tehdä - jos voimme. Haluan uskoa siihen, että elämä kyllä kantaa ja asiat tulevat lopulta järjestymään parhain päin. Miten sitten käy, se selviää vain pelaamalla jäljellä olevat kortit. Ja ehkä nostamalla pakasta pari uutta.

"Choose your battles wisely. After all, life isn't measured by how many times you stood up to fight. It's not winning battles that makes you happy, but it's how many times you turned away and chose to look into a better direction. Life is too short to spend it on warring. Fight only the most, most, most important ones, let the rest go."

- C. JoyBell C.

Täydellinen koiranomistaja

Täydellinen koiranomistaja ei koskaan hermostu koiraansa, tai jos hermostuukin, niin ei koskaan pura tätä tunnetta koiraan. Täydellinen koiranomistaja tietää perusteellisen ja pitkällisen työn perusteella, miten hänen koiransa käyttäytyy eri tilanteissa, ja osaa tulkita täydellisesti koiransa elekieltä. Täydellinen koiranomistaja tuntee koiransa tarpeet ja osaa täyttää ne. Täydellinen koiranomistaja priorisoi koiransa hyvinvoinnin kaiken muun edelle, mutta pitää samalla huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, velvollisuuksistaan ja sosiaalisista suhteistaan. Täydellisen koiranomistaja viettää useamman illan viikossa treenikentällä ja metsässä pitkillä lenkeillä, aktivoi koiraansa joka päivä ja antaa sille huomiota. Täydellinen koiranomistaja pyrkii jatkuvasti kehittymään koiranomistajana ja kestää vastoinkäymiset sekä osaa iloita onnistumisista. Täydellinen koiranomistaja osaa aina ajatella koiransa parasta ja toimia sen mukaan.

Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan meistä ole täydellinen - edes koiranomistajana. On olemassa lukuisia ideaaleja siitä, miten koiranomistajan oletetaan toimivan ja kuinka koira tulisi kouluttaa sekä millaista elämän tulisi koiran kanssa olla. Esimerkki: koiranomistajan tulisi aina olla pohjimmiltaan iloinen ja kiitollinen siitä, että on ylipäätään voinut ottaa koiran. Kaikilla ei koiranpitoon ole varaa, jotkut ovat allergisia, joillakin elämäntilanne ei ole sopiva lemmikin hankkimiseen. Jos kerrot julkisesti joskus ajattelevasi, että koirasta on oikeastaan enemmän harmia kuin iloa - vaikka tunne olisi vain hetkellinen - saatat saada saavillisen kuravettä niskaan. Sama juttu, jos sanot omasta rodustasi jotakin sellaista, joka ei sovi yhteen yleisen käsityksen kanssa. Jaiks! Koirat menevät ihon alle ja suoraan sydämeen, omaa koiraa puolustetaan henkeen ja vereen ja hiljainen sääntö on, että oman koiran rotua kuuluu aina ylistää ja pitää maailman parhaana. Itse asiassa tämänkin voidaan ajatella kuuluvan täydelliseen omistajuuteen: jos omasta rodusta on pahaa sanottavaa, olet ehdottomasti valinnut väärän yksilön tai väärän rodun. Olisit miettinyt tarkemmin, Huono Koiranomistaja. Minulle ei tätä onneksi ole henkilökohtaisesti sanottu, mutta somen villissä viidakossa tämä vaikuttaa olevan melko yleinen mielipide.

Tämänkertaisen postauksen otsikko on siinä mielessä harhaanjohtava, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa siitä, millaista on olla täydellinen koiranomistaja. Oikeastaan tarkoitukseni on täysin päinvastainen. Mitä tapahtuu, kun omat mielikuvat Täydellisestä tai edes Hyvästä Koiranomistajuudesta jäävät saavuttamattomiksi?

Olen blogissa kirjoittanut paljon niistä asioista, joita Kajo on ja joita se ei ole. Kajo on reaktiivinen, epävarma, aktiivinen, leikkisä, älykäs ja äänekäs koira, näin osan mainitakseni. Mutta hetkinen, tämähän kertoo suhteestamme vain toisen puolen. Millainen olen minä Kajon omistajana ja kouluttajana? Voisiko olla, että tunteakseni koirani minun pitäisi tuntea myös itseni?

Kajon tulon jälkeen kielikuvallinen peiliin katsominen on tullut olennaiseksi osaksi arkeani, ja on ollut turhauttavaa mutta silmät avaavaa huomata, että koirankouluttajana olen oikeastaan samanlainen ihminen kuin muillakin elämänalueillani. (Yllätys!) Olen idealistinen, pitkäjänteinen, utelias ja sosiaalinen, mutta toisaalta olen myös erittäin stressiherkkä, epävarma, perfektionisti ja pessimisti. Siinä missä hyvien puolieni ansiosta olen jaksanut yrittää perehtyä Kajon sielunelämään ja kehittyä koirankouluttajana, samanaikaisesti olen kantanut valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten koskaan voi tehdä tarpeeksi koirani hyväksi. Kun Kajo ulkona spottaa kohteen (koira, kassi, juokseva lapsi, you name it) ja alkaa rääkyä kuin teurastettava sika, päällimmäisinä tunteinani ovat ärtymys, epätoivo, jännittyneisyys ja häpeä. Kun raahaan perässäni vastaan hangoittelevaa ja äänihuuliaan tuulettavaa kasaa hampaita, kynsiä ja karvaa, mietin usein, kuinka laiskana ja taitamattomana koiranomistajana minua pidetään. Tiedän toki omalla käytökselläni vain ruokkivani Kajon epävarmaa käytöstä, mutta jonkin asian tiedostaminen on täysin eri asia kuin tiedon mukaan toimiminen.

Oman osansa yhtälöön tuonee myös jo useita vuosia sitten elämääni hiipinyt Varjo. Keväällä 2012 minulla diagnosoitiin ensimmäistä kertaa keskivaikea masennus, joka saatiin oikealla hoidolla helpottamaan, mutta erinäiset syyt johtivat uuteen masennuskauteen ja samalla uuteen diagnoosiin syksyllä 2016 - vain muutama päivä Kajon tulon jälkeen. Maailman terveysjärjestön WHO:n havainnollistavaa videota lainatakseni sanoisin, että arjessani oli sen jälkeen neljä huomiota vaativaa koiraa: pirteä pappakoira Hippu, erittäin aktiivinen ja helposti eroahdistuva Koda, rasavilli terminaattori Kajo ja Musta koira eli masennus. Kesällä 2017 Koda lähti vanhempieni luokse Helsinkiin, kun taistelin itse sekä burn outin että vuoden ikään ehtineen Kahjon kanssa, ja sinne se sai lopulta minun ja muun perheeni yksimielisellä päätöksellä jäädäkin.

Miksi otin puheeksi masennukseni? Koska se on numero yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi koen itseni ajoittain huonoksi koiranomistajaksi. Koirieni tarpeista pidän ja olen aina pitänyt huolta, koirat saavat paljon rakkautta ja huomiota, lenkkeilemme joka päivä ja teen parhaani kasvattaakseni Kajosta kunnon koirakansalaisen. Jotkin päivät tai jopa viikot ovat kuitenkin pahempia kuin toiset. Olin esimerkiksi ilmoittanut Kajon Lahteen mittelspitzien erikoisnäyttelyyn, joka järjestettiin eilen. Kulunut viikko on ollut yhtä helvettiä ulkoilujen suhteen, ja koirien lisäksi olen stressannut itseni kipeäksi kandidaatintutkielmasta, jonka pitäisi olla maaliskuun puoliväliin mennessä esiteltävässä kunnossa. Vaati todella paljon sosiaalista tukea ja oman ylpeyteni nielemistä myöntää, että päivä kiljuvan ja rähisevän koiran kanssa keskellä satoja muita koiria ei olisi tehnyt meille kummallekaan hyvää. Ei Kajolle, joka vaikuttaa pienessä päässään jälleen yhdistäneen lähes kaikki muut koirat johonkin negativiiseen. Eikä todellakaan minulle, joka olisin sormet verillä ja naama punaisena vain toivonut, että olisin uskaltanut jäädä kotiin. Kajolle viime viikolla tilaamani kuonokoppakaan ei ollut vielä ehtinyt tulla, kun jouduin sen väärän koon vuoksi palauttamaan liikkeeseen ja laittamaan tilauksen pienemmästä koosta.

Yritän pikku hiljaa opetella sisäistämään ajatusmallia, jossa ainoa tapa olla hyvä koiranomistaja ei ole juosta kieli vyön alla treeneistä toiseen, kytätä koiraryhmiä uusien koulutusvinkkien toivossa ja omistaa kaikkea aikaani koirilleni. Kyllä ne pärjäävät, vaikka useampana päivänä viikossa ohjelmassa ei olisikaan muuta kuin leikkimistä, temppuilua ja lenkkeilyä. Vuoden alusta joka toinen lauantai on ollut Jyväskylässä tarjolla mittelien omia tokotreenejä, ja vaikka olemme vain kerran sinne aikataulusyistä Kajon kanssa päässeet, ne treenit olivat valtava menestys. Sain koiraani paremman kontaktin kuin vielä koskaan uudessa paikassa ja vielä vieraiden koirien ympäröimänä. Valaiskoon tämä muisto seuraavia viikkojamme. Lisäksi olemme nyt muutamana päivänä harjoitelleet kapulan nostamista ja käteen antamista, ja olen tavattoman hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti pikku-ukko on idean tajunnut sekä puisen että metallisen kapulan kanssa. Ja tämä on tällä hetkellä sellainen harjoitus, josta olemme molemmat ihan älyttömän innoissamme ja jota voimme harjoitella ilman mitään paineita.

Sallivaa lopputalvea kaikille lukijoille! Kevättä kohti mennään.

Kuka pelkää spitziä

Otsikon kysymykseen vastaten: ei näemmä kovinkaan moni. Silloinkaan, kun kyseinen spitzi tempoo kohti, väläyttelee hampaita ja rähisee pahimmassa tapauksessa niin, että sylki lentää.

Olen yrittänyt parin viime päivän aikana opetella seuraavaa fraasia: "Älä tule, tää vaalea voi purra." On suorastaan hämmentävää, kuinka moni ihminen haluaa lähestyä koiraa, joka oman tulkintani mukaan viestittää kaikilla käytössään olevilla tavoilla, että älä tule luokseni, minua pelottaa. Lapset pystyn hyvin ymmärtämään, sillä onhan pörröinen ja nallen näköinen koira hauska ilmestys, jota olisi kiva päästä vähän silittelemään ja rapsuttelemaan. Koiran haukkukaan ei kaikkia lapsia pelota, ja ehkä osa luuleekin koiran haukkuvan innosta. Ikävän usein olen kuitenkin Kajon kanssa törmännyt sekä lapsiin että aikuisiin, jotka eivät ole kuunnelleet pyyntöäni olla lähestymättä pelokasta koiraa ja joko jatkaa matkaa tai jäädä paikoilleen odottamaan, että saan Kajon rauhoittumaan ja se pääsee tutustumaan omilla ehdoillaan ja omaan tahtiinsa. Kenen vastuulla on, jos kiinni oleva koirani puree ohikulkijaa, joka ei ole kehotustani uskonut? En haluaisi koskaan ottaa tästä käytännössä selvää, mutta voisin kuvitella, että en saisi osakseni kovin suurta myötätuntoa.

Tämän kertainen postaus kumpuaa lähes silkasta epätoivosta ja turhautumisesta. Luvassa ei ole erityisen toiveikasta ja optimistista luettavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä päästä vähän nollaamaan ajatuksiani. Pahoittelen siis jo etukäteen synkkää ja mahdollisesti katkeilevaakin kirjallista piehtarointia!

Joulun välipäivinä Kajo pääsi vierailemaan Työ- ja elinkeinoministeriössä moikkaamassa työntekijöitä. Siellä se käyttäytyi oikein hienosti!

Viime postauksessa kirjoitin Kajon reaktiivisuudesta, mutta joidenkin läheltä piti -kohtaamisten seurauksena minusta on tuntunut siltä, että voisi olla aiheellista katsoa peiliin yhä tarkemmin. Onko minulla hyppysissäni reaktiivisen lisäksi myös pelkoaggressiivinen koira? Jo Nikin, perheemme kolmannen mittelin, kanssa jouduin oppimaan kantapään kautta, että rähisevän koiran hampaiden ulottuville ei laiteta käsiä. Kajon kanssa ei tarvinnut muistutella kuin muutaman kerran, miltä ihoon painuvat hampaat tuntuvat, ennen kuin tajusin pitää käteni poissa ja turvautua hihnaan raahatessani ärhentelevää spitziä perässäni pois toisen koiran luota. Koiran kiskomista hihnassa en kutsuisi missään nimessä kouluttamiseksi, mutta myönnän tämän reilun vuoden yhteiselomme aikana lähes joka päivä törmänneeni tilanteeseen, jossa en ole kokenut voivani tehdä mitään muutakaan. Kuinka saada kontakti koiraan, joka toisen koiran tai epäilyttävän/pelottavan ihmisen nähdessään yrittää kaikin voimin päästä kohteen luokse sillä asenteella, että hyökkäys on paras puolustus?

Tänään Kajosta löytyi myös uusi piirre, joka ei ole suinkaan tavaton murkkuikäiselle urokselle mutta joka tuntui jälleen yhdeltä iskulta vyön alle. Olen jo pitkään iloinnut siitä, kuinka hyvin Kajo on muiden koirien kanssa tullut toimeen irti ollessaan, siis ilman hihan tuomaa painetta, mutta tänään kelkka kääntyi melko jyrkästi. Koirapuistossa selkeästi vielä pentuikäinen lapinkoirauros hyppäsi Kajon selkään kesken leikin, ja arvelinkin, ettei Kajo sitä sulata, mutta kummallisinta oli mielestäni Kajon reaktio: se antoi lapinkoiran roikkua selässään niin kauan, kunnes lapinkoiran omistaja otti koiransa pois Kajon selästä, minkä jälkeen Kajo nosti erittäin tosissaan olevan kuuloisesti rähinän ja lähti jahtaamaan pentua ympäri puistoa. Muutaman kierroksen se jaksoi lapinkoiraa jahdata, kunnes lopetti käskystäni. Ajattelin katsoa, josko kurinpalautus olisi Kajon mielestä ollut riittävä ja se olisi sillä jättänyt nuoremman koiran rauhaan, mutta lapinkoiran lähtiessä juoksuun Kajo riensi perään ja yritti ilmeisesti varoituksenomaisesti näykkiä toista koiraa poskeen. Lapinkoira ehti vielä toistamiseen kammeta itsensä Kajon selkään, kunnes ehdin niiden luokse, ja Kajo vastasi jälleen rähinällä. (Tarkennettakoon tässä, että rähinä suuntautui nimenomaan toiseen koiraan eikä minuun.) Lähdimme tietysti puistosta tämän episodin jälkeen, Kajo ympäristöä kytäten niin kuin yleensä ja minä mieli mustana ja neuvottomana. Tietysti vanhempi koira saa varoittaa selkään hyppäävää pentua, ettei sen sovi käyttäytyä niin, mutta missä menee raja sallitun välien selvittelyn ja aggressiivisen käyttäytymisen välillä? Suoraan sanottuna en tiedä, mutta itse en halunnut nähdä, tikkaisiko Kajo tilaisuuden tullen pentua kuonoon.

Kajon käytös koirapuistossa sai minut pohtimaan myös koirani resurssikäyttäytymistä. En tiedä, voiko Kajoa sanoa suoraan resurssiaggressiiviseksi, mutta sellaisia piirteitä sillä ehdottomasti on. Lelunsa se jakaa muiden koirien kanssa ja hakeekin leikkiin, mutta ruokakuppiinsa se suhtautuu yllättävän omistavasti siihen nähden, ettei se läheskään aina syö ruokaansa loppuun tai välttämättä edes osoita mitään mielenkiintoa sitä kohtaan. Myös kupin puolustamisen sen tekee tavalla, jota en itse ihan ymmärrä: se antaa toisen koiran mennä kupilleen ja syödä, mutta jos ihminen puuttuu tilanteeseen esimerkiksi käskemällä toisen koiran pois, Kajo alkaa rähistä kupilleen tulleelle koiralle ja selvästi haastaa. Tämä ongelma tietysti on ollut helppo ratkaistava, ja nykyään Kajo saakin syödä yksin ilman pelkoa siitä, että joku yrittäisi sen kupille. En kuitenkaan voi olla löytämättä yhtäläisyyttä tämän käytöksen ja tämän päivän koirapuistokäytöksen välillä. Jos tilanteet pelkistetään, molemmissa tapauksissa Kajo on odottanut ihmisen reaktiota ennen aggressiivista käytöstä. Tämän tulkitsisin itse nimenomaan pelosta johtuvaksi käytökseksi, jossa koira puolustaa itseään/omaisuuttaan vasta, kun ihminen on puuttunut tilanteeseen ja vienyt "uhan" eli toisen koiran pois Kajon välittömästä tilasta.

Sekä vanhat että uudet ongelmat Kajon kanssa herättävät minussa lähes poikkeuksetta kaksi kysymystä. Yksi: olenko minä aiheuttanut tämän? Kaksi: mitä voin asialle tehdä? Ensimmäisen kysymyksen suhteen olen pohdiskelemalla harvoin tullut hullua hurskaammaksi, ja tällä hetkellä toivonkin enemmän kuin mitään muuta saavani Kajolle pian ajan silmä-, polvi-, kyynär- ja lonkkatarkastuksiin. Viime rokotuskäynnin yhteydessä pyysin eläinlääkäriä käymään Kajon perusteellisesti läpi, sillä sekä sen käytös että lenkeillä näkyvä erityisesti toisen takajalan "pompotus" ovat saaneet minut epäilemään, että Kajon polvissa ei olisi kaikki ihan kunnossa. Eläinlääkäri antoikin tukensa epäilyilleni ja suositteli ortopedillä käyntiä, ja sinne ehkä suunnataankin, kunhan Kajon polvet on ensin virallisesti tutkittu patellaluksaation varalta.

Eläinlääkärin lausunto 11.12.2017

Mitä toiseen kysymykseen tulee, päälläni ei ole tällä hetkellä tarjota mitään konkreettisia tapoja arkemme helpottamiseksi. Kajo syö päivittäin YuCALM Dogia, joka alkuun tuntui vahvistavan sen kontaktia minuun ja tasoittavan sen käytöstä, mutta nyt tuntuu, kuin olisimme jälleen ajautuneet umpikujaan. Sisällä Kajo on mitä ihanin koira, mutta ulkoilu on äärettömän stressaavaa sekä minulle että sille itselleen, ja välillä huomaan miettiväni, uskallanko enää koskaan ottaa koiraa Kajon jälkeen. Mitä jos en osaa kouluttaa sitä(kään)? Mitä jos seuraava koira osoittautuukin vielä haastavammaksi? Onneksi uuden koiran hankkiminen ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtaista, ja toisaalta tiedän itsekin olevani taipuvainen pessimismiin.

Toivottavasti seuraavalla kerralla palaan asiaan jälleen hieman toiveikkaammissa merkeissä.

Kajo ja "Niki-setä" joulun aikaan. Joululoman vietimme Helsingissä, jossa viisi mitteliä pitivät huolen menosta ja melskeestä.