Elämä Kajon kanssa ei tuota tällä hetkellä onnea kenellekään meidän perheessämme. Kajo stressaa ulkona vastaantulijoita, urisee epävarmana ja yltyy haukkuun, jos kohde osoittautuu liian uhkaavaksi. Kajo jahtaa sisällä kissaa ja ampaisee saman tien muristen paikalle, jos korotan ääntäni Hipulle tai Mauno-kissalle. "Anna mä hoidan tän, äiti!" Kajo olisi pikkupoliisi vailla vertaa, jos sellaiselle vain olisi tarvetta. Nyt seurauksena on sekasortoa ja pahaa mieltä.
Kajo on koko ajan lähellä ja kiinni. Se seuraa varjona perässä, tulee iholle, haluaa omistaa minut. Muita koiria ei ole okei huomioida, ei myöskään kissaa. Kajo tarvitsee leikkikaveria, mutta meillä kotona se haluaa sellaisen vain minusta. Se syö huonosti, tarvitsisi minut pitämään seuraa syödessään, eikä siltikään välttämättä maistele kuin muutaman suullisen. Se vaikuttaa hieman apaattiselta, tylsistyneeltä, turhautuneelta. Ja minä hajoan, koska en voi antaa sille enempää.
Viime päivinä olen itkenyt, huutanut ja ahdistunut siitä, ettei elämä voi jatkua tällä tapaa. Itse olen ylittänyt oman jaksamiseni rajan jo aikoja sitten, mutta viime lauantaina näin kaiken jotenkin kirkkaammin: Kajon raivoamassa pihalla viisikuiselle pentukoiralle, josta ajattelin sen voivan saada painikaverin. Kajon makaamassa eteisessä koskemattoman ruokakupin vieressä. Kajon istumassa olohuoneen lattialla ja tuijottamassa minua herkeämättä, odottamassa. Äiti, tehdään jotain.
Kajo on ollut yksi elämäni peruspilareista sen tulosta syksyllä 2016 asti. Se auttoi minut yli vaikeasta erosta, on vienyt ajatukseni pois opiskeluahdistuksesta ja kasvattanut minua koiranomistajana, tiedonhakijana, ihmisenä. Se on ollut ikioma projektini ja kumppanini elämän hankalalla matkalla. Se on piirtynyt niin isoksi osaksi tulevaisuuttani, etten edes haluaisi nähdä tulevia päiviä ilman sitä. Rakastan sitä niin paljon, että kuvitellessani elämää ilman vaaleaa varjoani tunnen sisuskalujeni repeytyvän, näkymättömien torakoiden syövän kaiken, mikä minusta vielä on jäljellä. Mutta juuri rakkauteni vuoksi joudun miettimään, onko tämä sitä elämää, jonka Kajolle haluan. Opiskelu vie minulta paljon aikaa, masennus taas energian. Kajo on uskomattoman upea koira, mutta helppoa siitä ei saa tekemälläkään. Ansaitsisiko se enemmän? Tarvitsisiko se enemmän?
Edellisyönä kirjoitin Kajosta myynti-ilmoituksen. Ilmoituksesta tuli pitkä eikä erityisen myyntivoimainen, sillä vuodatin siihen kaiken siitä, millainen Kajo on. Kirjoittaminen tuntui sekä helpottavalta että musertavalta. Kajo on oikeasti vaikea koira, jonka kaikista ongelmista en voi mitenkään syyttää itseäni. Toisaalta minulla on käsissäni pakkaus, jonka status kodinvaihtajissa olisi varmasti ongelmakoira reaktiivisuutensa, pelkoaggressiivisuutensa, älykkyytensä ja vilkkautensa vuoksi. Ei tällaista pakettia ihan minne vain anneta.
En julkaissut ilmoitusta. Kajo menee reilun viikon päästä joksikin aikaa vanhemmilleni hoitoon, jotta pääsen itse selkiyttämään päätäni. On karujen faktojen aika. Kuinka paljon pystyn koirani vuoksi vielä tekemään? Muuttuuko elämä paremmaksi Kajolle, minulle ja muulle perheellemme? Jos muuttuu, niin tapahtuuko se vuoden vai kymmenen päästä? Mitä jos emme Kajon kanssa vain sovi yhteen? Surun ja epävarmuuden lisäksi koen valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Aina pitäisi voida tehdä enemmän, paremmin, varmemmin. Silti haluan Kajolle vain kaikkein parasta, niin kuin jokainen hyvä koiranomistaja. Lopulta on vain luotettava siihen, että tekee kaikkien osapuolten kannalta oikean tai ainakin parhaan mahdollisen päätöksen.
Perheessämme sovittiin, että vielä ei ole luopumisen aika. Ilmoittaudumme arkitottiskurssille, yritämme löytää Kajolle omien resurssiemme rajoissa mielekästä tekemistä ja pohdimme säännöllisesti, mitä vielä voimme tehdä - jos voimme. Haluan uskoa siihen, että elämä kyllä kantaa ja asiat tulevat lopulta järjestymään parhain päin. Miten sitten käy, se selviää vain pelaamalla jäljellä olevat kortit. Ja ehkä nostamalla pakasta pari uutta.
"Choose your battles wisely. After all, life isn't measured by how many times you stood up to fight. It's not winning battles that makes you happy, but it's how many times you turned away and chose to look into a better direction. Life is too short to spend it on warring. Fight only the most, most, most important ones, let the rest go."
- C. JoyBell C.
