Navigointi

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Valonkajo

Syksyllä 2016 elämäni muuttui kertalaakista, kun mittelspitz-uros Kajo (08/2016) muutti kahden muun mitteliuroksen seuraksi meille. Lauman keski-ikä nuorentui hujauksessa: seitsenviikkoinen pieni jääkarhu on alusta asti pitänyt huolen, että nyt 8- ja 12-vuotiailla Hipulla ja Kodalla ei ole kotona ollut yhtäkään tylsää hetkeä. Tämän blogin tarkoituksena onkin jakaa arkemme ilot ja surut, onnistumiset ja vastoinkäymiset, ja toimia minulle kanavana purkaa mieltäni haastavan koiranalun kanssa. Tämä ensimmäinen blogipostaus valottaa taustojamme ja toimii sekä esittelynä että pohjana tuleville mietteille.

Vasemmalta oikealla Kajo, Hippu ja Koda. Koda asuu tällä hetkellä vanhempieni luona, kun Kajo opettelee kunnon koirakansalaiseksi.

Minun ja Kajon kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tai no, ainakin minun puoleltani: neliviikkoista duracell-pattereilla käyvää pentua kiinnosti enemmän sisarusten kanssa myllääminen kuin ihminen, joka ikävästi keskeytti hurjan leikin ja hypisteli käsissään. Minulle ei ollut tarkoitus tulla pentua, olin vain tullut niitä katsomaan, kun kerran kyse oli vanhimman koirani Hipun lapsenlapsista. Reissussa mukana oli myös perhe, joka oli pentueesta valitsemassa itselleen koiraa, ja kasvattajan suosittelemia vaihtoehtoja olivat Kajo ja sen kerma veli. Perhe päätyi kermaan poikaan, ja sillä hetkellä, kun he tämän päätöksen tekivät, jokin sisälläni tuntui kerrassaan särkyvän: Eivätkö he huomanneet, kuinka kerrassaan ainutlaatuinen tuo pieni jääkarhun näköinen otus oli, kuinka sen jokainen ele ja liike tuntui viestivän itsevarmuutta, aktiivisuutta ja uteliaisuutta? (Tähän väliin huomautan, että kyseisen perheen valitsema Sakke-veli on oikein ihana tapaus ja varmasti omistajilleen paras mahdollinen valinta - en ollut pentuhavainnoissani erityisen objektiivinen!) Muiden pennunihastelijoiden siirryttyä kahvittelemaan otin valkean pennun syliini ja katselin sitä. Sormiani vasten tunsin sen pienen sydämen kiihkeän sykkeen, mutta hetken kuluttua pentu alkoi rauhoittua ja sen silmät alkoivat lupsua unisina. Yhtäkkiä silmäni alkoivat kostua ja sydäntäni puristaa: en tulisi ehkä enää koskaan näkemään tätä pientä koiranalkua. Joku muu veisi sen kotiinsa, muodostaisi sen kanssa loppuelämän kestävän siteen, harrastaisi sen kanssa, eläisi sen kanssa joka päivä. Päätös syntyi oikeastaan siinä, sillä hetkellä: tämä pentu oli minun siitä hetkestä, kun sen näin. Kasvattajalle sanoin miettiväni viikonlopun yli, mutta lauantaina junamatkalla kotiin huomasin puristavani kännykkää kädet hikisinä ja soittavani Arjalle: "Mä otan sen pennun."

Kajo 6 viikkoa


Jos olisin tiennyt, millaisen dynamiittipötkön saisin käsiini, olisinko silti ottanut Kajon? Sinänsä hölmö kysymys, koska eihän koiraa ottaessa ikinä voi tietää, mitä saa. Kyllä Kajosta jo pentuna näki, että sillä oli luonnetta, korkea saalisvietti ja itsenäisyyttä, mutta en minä tietenkään tiennyt, millainen koira siitä tulisi. En tiedä vieläkään, kun ikää tuolla (tällä hetkellä lenkin ja leikin väsyttämällä ja onnellisen näköisenä nukkuvalla) otuksella on vasta vuosi ja kuukausi. Sen kyllä tiedän, etten ihan tällaiseen persoonaan osannut varautua.

Kajo on todella monia asioita: Se on minuun voimakkaasti kiintynyt, leikkisä, koirasosiaalinen (paitsi hihnassa vieraita koiria kohtaan), älykäs, sylikoira ja loputtoman utelias. Pentuajan harjoittelun seurauksena se pitää kynsienleikkuusta eikä vastustele pesemistä. Se rakastaa irti hepuloimista ja vedessä lotraamista, ja se palvoo vanhempieni 9-vuotiasta "Niki-setää". Agilitya ensimmäistä kertaa kokeiltuamme se jo teki itsenäisen putken ja (rimattomille) hypyille irtoamista. Kajo pitää ihmisistä, kunhan ensin pääsee rotutyypillisen varautumisensa yli. Näiden perusteella kuulostaa todella ihanteelliselta koiralta, eikös?

Yhteiselomme ei kuitenkaan ole ollut helpoimmasta päästä. Tai no, kai sen voi suoraankin sanoa: olen välillä ollut Kajon kanssa täysin hukassa. Ensimmäinen ja varmaan suurin hankaluus sen kanssa on ollut ihan käsittämätön reaktioherkkyys: oli kyseessä sitten tuulessa heiluva muovipussi tai lähestyvä ihminen/koira/varis/lehti, Kajon kaikki huomio kohdistuu siihen - yleensä vielä äänen kera. Yritä siinä sitten heilutella namia tai lelua. Voin sanoa, että kokeiltu on. Toinen ongelmamme liittyykin tähän: rotumääritelmän mukaan mittelit ovat oppivaisia ja helppoja kouluttaa. Juu, oppiihan se. Esimerkiksi syömään tabascoa, kiipeämään pentuaitauksen ja koiraportin yli ja kiipeämään sohvan selkänojalle natustamaan sitä. Helposta koulutettavuudesta voisin esittää muutaman vastalauseen. Välillä tosin mietin, että mahtaako minulla muutenkin olla kotona ennemmin jonkinlainen hyeenan ja piraijan hybridi kuin mitteli.

Esimerkki: Koirakirjoissa sanotaan (ja moni koiratuttukin on tätä minulle sanonut), että pentu lopettaa puremisen, kun ihminen vingahtaa, koska se yhdistää tämän pentuesisaruksensa inahdukseen, kun leikki menee liian rajuksi. Kajon mielestä vinkuminen taas oli selvä merkki siitä, että nyt kannattaa purra vielä lujempaa - ja niillä naskalihampailla se muuten sattui ihan pirusti. Ehkä Kajo oli sitä mieltä, että kyllä ihminen nyt enemmän kestää, ihan turha siinä on kitistä.

Olen elänyt koko elämäni koirien kanssa, mutta koskaan aiemmin ei ole vastaan tullut koiraa, jota ei varsinaisesti kiinnosta, mitä minä teen, se kun motivoituu enemmän oikeastaan kaikesta muusta. Varsinkin ulkona muille koirilla rähjäämisestä ja kiljumisesta. Ja lelujen, kenkien, mattojen ja kaiken syötäväksi kelpaavan ja kelpaamattomankin syömisestä (tosi tarina: kerran lattialle tipahti kakan mukana ruuvi). Ja Hipun härnäämisestä. Kun sekä keskittymiskyky että ihmisen kanssa tekemisen motivaatio tuntuvat menevän miinuksen puolelle, ei omistajaa ihan kauheasti hymyilytä.

Ja voi herranjestas, että tällä koiralla on virtaa. Kun Kajolla oli ikää alle puoli vuotta, puolentoista tunnin lenkin, leluilla riehuttamisen, älyä vaativan tekemisen ja luiden pureskelun jälkeen meno saattoi hyvin jatkua vielä tunteja, minkä jälkeen pentu nukkui ehkä puoli tuntia, ja sitten taas mentiin. Hankalimpia ovat olleet päivät, joina meinaan itse hukkua opiskelutehtäviin ja muutenkin mieli on matalalla ja stressitaso korkealla, ja sisällä ja ulkonakin riehuu Hurrikaani Kajo.




Olen saanut Kajon käytöksestä muilta ihmisiltä palautetta, joka on monesti saanut minut kyseenalaistamaan sekä koirankoulutustaitoni että kaikki tietoni koirista: Se vaikuttaa vihaiselta. Se tarvitsee vain enemmän kuria. Toi koira ei kyllä oo normaali. Sä voit palauttaa sen, jos olet siihen pettynyt.


Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut rohkaisua ja kannustusta. Minulle on sanottu, että olen tehnyt Kajon kanssa todella paljon töitä, mikä näkyy sen käytöksessä (ainakin joskus), ja että kyllä siitä vielä hyvä koira tulee. Tähän yritän itsekin uskoa niinä päivinä, joina tämä minun valkoinen pieni perkeleeni haukkuu rappukäytävässä naapurit ja rähjää ulkona kaikelle ja kaikille, järsii sohvatyynyä, hyökkii hampaat edellä kiinni käteen leikin lomassa ja ylipäätään koettelee kärsivällisyyttäni kaikin mahdollisin tavoin.


On se kuitenkin rauhoittunut ihan älyttömästi. Tänään juuri luennolla istuessani muistelin, kuinka viime syksynä kotiin mennessäni en koskaan tiennyt, olisiko vastassa koirien haukkumisesta valittava naapuri vai lattialla iso liuska seinästä revittyä tapettia, vaiko oikein hyvällä tuurilla molemmat. Kajo on nimittäin aina ollut todella hyvä kahdessa asiassa: kiljumisessa ja sisustamisessa. Todella suuren työn ja toisaalta ajan kulumisen seurauksena meno on onneksi hidastunut: nykyään eteisessä vastassa on useimmiten kaksi uneliaasti venyttelevää koiraa, ja korkeintaan mattoa on hiukan nyplätty.

Myönnän, että muutaman kerran, kaikista vaikeimpina hetkinä, on käynyt mielessä, olisiko Kajo onnellisempi jonkun muun koirana. Jonkun sellaisen, joka voisi tarjota sille jatkuvasti jotakin mielekästä tekemistä ja osaisi toimia sen kanssa aina oikein ja ilman hermojen menetystä. Ehkä kirjoitan tästä enemmän ensi kerralla.

Näillä kuitenkin mennään eteenpäin. Kajo on niin monella tapaa minun elämäni uusi aamu ja kirkas kajastus, joka tuli valaisemaan arkeamme keskellä pimeää syksyä.