Dreams and reality

I'm not sure what I am searching for

My dreams and reality

are worlds which collide

Confusion, illusion,

are dancing side by side

Kotipelto - Dreams and Reality

Pitkä kesä on viimein päättymässä ja tuntuu hyvältä hetkeltä pysähtyä pohtimaan, mitä meidän elämässämme on kolmen kuukauden aikana tapahtunut ja missä mennään. Allekirjoittaneen sairasloma päättyy sekin tähän viikkoon, ja vaikka välillä tuntuu siltä, että takana on musta kesä, on tapahtunut myös paljon mukavia ja eteenpäin katsomaan houkuttelevia asioita.

Peltolammilla vanhoja lenkkimaastoja ihailemassa heinäkuun alussa.

Ensinnäkin meillä juhlittiin kahtia synttäreitä kesän aikana: Kajo täytti kolme ja Hippu peräti 14! Olen aina mieltänyt, että vasta kolmevuotiaana mitteli on aikuinen, ja vaikka Kajo monissa tilanteissa käyttäytyy edelleen kuin pentu tai vähintään kuriton teini, on se selvästi saanut itsevarmuutta ja älliä päähän. Tästä ehkä paras esimerkki on sen mallikelpoinen käytös vanhempieni mittelinpennun Haikun kanssa: siinä missä perheen vanhemmat koirat karttavat vauvakoiran naskalihampaita ja innokasta häsellystä, Kajo vaikuttaa olevan mitä kärsivällisin ja viitseliäin leikkisetä, joka fyysisesti laskeutuu pennun tasolle, antaa sen haukkua ihan naamansa edessä ja vastaa leikkimieliseen hampailuun pienempää kuitenkaan satuttamatta. On ollut ihan valtava helpotus nähdä, kuinka nätisti Kajo osaa Haikun kanssa olla, sillä aikaisemmat kohtaamiset pentujen kanssa eivät aina ole olleet yhtä onnistuneita. Toivottavasti Kajon leikkimielisyys säilyy vielä pitkään, jotta se pääsee sitten omankin talouden pentukoiraa joskus leikittämään. :)

Kajo ja Haiku heinäkuun lopulla. Haiku on kuvan ottamisen jälkeen kovasti kasvanut ja muuttunut oranssimmaksi.

Kesän alussa asetin höntsätavoitteeksi omatoimisen treenailun fiiliksen mukaan. Joinakin päivinä ei tullut tehtyä muuta kuin pakolliset lenkit, mutta uiminen osoittautui Kajolle oikein mieluiseksi harrastukseksi (Hippu sen sijaan teki selväksi, että häntä on turha yrittää saada veteen, ja mieluummin hyöri keppien kanssa ja hinkkasi itseään hiekkaiseen nurmikkoon). Uimisen lisäksi käytiin lähialueen eri kentillä treenailemassa: Kajon kanssa on tehty seuruupätkiä, pyörähdyksiä (nämä sujuvat jo lähes ilman käsimerkkiä!), paikkiksia ja luopumista, Hipun kanssa on tehty lyhyitä rally-pätkiä - ilman kylttejä - ja kokeiltu käytännössä joidenkin koiratanssikoreografian osien toimimista, kun Kajo ei ko. temppuja vielä ole osannut. Koiratanssin suhteen päänvaivaa tuottaa HTM-ohjelman musiikki: haluaisin jotakin sellaista, jota jaksaisi kuunnella treenistä toiseen ja joka on itselleni tärkeä, mutta juuri meille sopivaa kappaletta ei tunnu löytyvän. Freestyleen kappale on onneksi jo valittu, mutta ohjelman treenaaminen sen sijaan on jäänyt retuperälle. Onneksi nyt elokuussa starttaavat koiratanssin irtotunnit, joille Kajon kanssa olemme tervetulleita. Ehkä siellä saadaan pakettia taas vähän enemmän kasaan.

Uimamaisteri/kahlailija Haisu

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen kaiken muun ohessa prosessoinut sitä, mitä tavoitteita meillä Kajon kanssa on nyt, kun jossakin taka-alalla ei enää vainoa pelko siitä, ettei minulla ole resursseja tämän koiran kanssa tekemiseen. Viime viikonloppu valoi minuun toivoa entistä enemmän, kun Kajo käyttäytyi nätisti julkisissa kulkuneuvoissa Helsingin-reissullamme ja tuli mainiosti toimeen vanhempieni toisen koiran kanssa ilman merkkiäkään aiempien tapaamisten tappeluista ja kyräilyistä. Koiratanssin koulutusohjaajaharjoittelijan vetämässä treenissä Kahjo pystyi toimimaan kentällä olevista muista koirista huolimatta ja oli hetken jopa irti harjoitellessamme. Nyt voisi olla hyvä hetki uusien tavoitteiden asettamiseen, eikös?

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissa mahdottomista odotuksista, jotka olin asettanut jo silloin, kun Kajo "oli vielä Anttilan postimyynnissä", kuten isäni tapaa sanoa. Alitajuntani synkissä pohjavirroissa uiskentelee edelleen häilyviä, vettyneitä kuvia minusta ja Kajosta palkintopalleilla, arvokisoista ja nimiämme kantavista tuloslistoista, ja näistä kuvista tuskin pääsen koskaan täysin eroon. Vastikään kuitenkin törmäsin eräässä Facebook-ryhmässä hienoon analyysiin haaveiden luonteesta, ja tämä sai minut pohtimaan omaa suhdettani haaveisiin ja tavoitteisiin. Ensinnäkin monet niistä asioista, joita olen pitänyt tavoitteina, ovat olleet puhtaasti haavekuvia. Tavoitteet sisältävät oletuksen siitä, että niiden eteen on konkreettisesti tehtävä jotakin, asetettava välitavoitteita ja jatkuvasti suunniteltava ja reflektoitava jo tehtyä työtä. Tämänhetkistä treenitapaani voi tuskin kutsua tällaiseksi, sillä teemme milloin mitäkin, aina sillä hetkellä motivoituneesti ja tarkasti, mutta pitkällä tähtäimellä olen huono pysymään rutiineissa ja aikataulussa. Tämä selittää hyvin sitäkin, miksi freestyle-ohjelmassamme on tällä hetkellä enemmän aukkoja kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran suunnittelin...

Erityisesti seuraava seikka iskostui päähäni tästä mainitsemastani fb-julkaisusta: haaveet ovat usein epärealistisia jo siksi, että ne eivät ole erityisen tarkkoja. Kun haaveilen minusta ja Kajosta palkintopallilla, näen mielessäni itseni iloitsemassa tehdystä työstä ja menestyksestä ja muita ihmisiä ympärillä iloitsemassa kanssani. Mistä silloin oikeastaan haaveilen? Sadoista ja taas sadoista tunneista perusasennon hinkkaamista ja seuruupaikan säätöä, ohjatuista treeneistä vähintään kahdesti viikossa, kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkoista kisapaikoille ja opettavaisista pettymyksistä, joita väkisin tulee koiraharrastuksissa vastaan? Aika harvoin. Palkintohaaveeni perustuvat lähes yksinomaan tunteeseen siitä, että nyt me olemme hyviä ja olemme näyttäneet kaikille, nyt minä olen hyvä, kelpaan tämän koiran omistajaksi ja kouluttajaksi ja voin todistaa vääräksi kaikki ne, jotka ovat koiranomistajataitojani epäilleet. Kokemuksesta tiedän, että menestys on väliaikaista ja halutessaan omasta suorituksesta löytää aina kritisoitavaa, joten tunne, jota niin kiihkeästi jahtaan, ei edes ole sidoksissa haikailemiini tunnustuksiin. Palkintopallihaaveet eivät myöskään ole Kajoa vaan pelkästään minua varten. Koirani ei ole minulle välineitä - rakastan niitä liikaa suhtautuakseni niihin sellaisina - mutta eivät ne ymmärrä menestyksen päälle. Niille kaikki on siinä, mitä me yhdessä teemme, muiden arvotuksista riippumatta.

Palaan edelleen ajatuksiin, joita tämä ylistämäni fb-päivitys minussa herätti. Kirjoittajan mukaan epärealistisiin toiveisiin takertumisen sijaan itseä kohtaan reilumpaa ja kannustavampaa olisi keskittyä niihin asioihin, jotka itsessään tuottavat iloa ja joihin suhtautuu intohimolla. Minulla on läheinen ystävä, joka treenaa koiransa kanssa paljon, osallistuu koulutuksiin treenipaikan välimatkasta piittaamatta, asettaa itselleen ja koiralleen realistisia tavoitteita ja nauttii koiran kanssa tekemisestä ja viilaamisesta (nämä ovat tietysti vain omia tulkintojani(!), vain hän itse todella tietää oikeat intohimonsa ja toiveensa). Olen joskus ollut tukahduttavan kateellinen hänen tavastaan suhtautua koiraharrastamiseen, innostaan oppia uutta, rohkeudestaan kokeilla ja pitkäpinnaisuudestaan pyrkiä kohti omia tavoitteitaan. Myönnetään, olen sitä joskus edelleen. Toisaalta sama ihminen on ollut tukenani Kajon tuhotessa vuokra-asuntoa ja kiljuessa yksin jäädessään, tasapainotellessani sen reaktiivisuuden, terävyyden ja arkuuden kanssa ja ylipäätään pohtiessani, mitä helvettiä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Kateuden sijaan tunnenkin yhä enemmän kiitollisuutta ja iloa siitä, että olen saanut kirittäjäkseni näin mahtavan tyypin, joka osaa iloita kanssani sellaisista pienistä mutta niin valtavista edistysaskelista kuin että koira ei singahda maassa olevaan leluun ilman lupaa tai ottaa ohitettavan lapsen sijaan kontaktia minuun. Olemme molemmat koiraihmisiä henkeen ja vereen, mutta koska olemme eri ihmisiä (yllätys!), meillä on erilaiset kiinnostuksenkohteet, motivaattorit ja tavat toimia. Haluamme molemmat koirillemme parasta, ja vaikka toisen tavoite olisivat arvokisat ja toisen remmilenkki ilman rähinöitä, ne ovat tavoitteina yhtä arvokkaita, jos ne ovat asioita joita todella haluamme ja joiden eteen jaksamme tehdä töitä. Näitä tavoitteita kohti pyrkiessämme voimme molemmat välillä vaihtaa vapaalle ja lähteä metsään höntsäilemään karvakamujemme kanssa sekä valittamaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Eiku.

Tiivistetysti siis: tee sitä, minkä tekeminen tuottaa sinulle iloa. Tavoitteista on eniten hyötyä silloin, kun niihin pyrkiminenkin tuottaa tyydytystä!

Keskustan menoa ihmettelemässä synttäripäivänä 20.8.2019.

Lähtipäs taas laukalle, mutta ainakin itselleni auki kirjoitetut ajatukset ovat usein avain oivalluksiin.

Fakta: Kajo on 3-vuotias eikä se ole MVA, TVA. RTVA tai edes TK1 tai RTK1. Meillä ei ole virallisissa kisoissa vielä yhtäkään starttia (eikä ole hetkeen tulossakaan). Niin siinä vaan kävi, eikä sen tarvitse kertoa minusta koiranomistajana muuta kuin että nämä eivät ole olleet juuri meidän tavoitteitani.

Toinen fakta: Kajolle on varattuna aika kastraatioon 11.9. ja allekirjoittaneen aivot ovat ehkä viimein otollisessa tilassa tuottamaan sellaisia kuvia, joissa olemme oikeasti minä ja Kajo eikä vain tunnistamattomia hahmoja epätarkassa ympäristössä. Tästä on hyvä jatkaa!