Dreams and reality

I'm not sure what I am searching for

My dreams and reality

are worlds which collide

Confusion, illusion,

are dancing side by side

Kotipelto - Dreams and Reality

Pitkä kesä on viimein päättymässä ja tuntuu hyvältä hetkeltä pysähtyä pohtimaan, mitä meidän elämässämme on kolmen kuukauden aikana tapahtunut ja missä mennään. Allekirjoittaneen sairasloma päättyy sekin tähän viikkoon, ja vaikka välillä tuntuu siltä, että takana on musta kesä, on tapahtunut myös paljon mukavia ja eteenpäin katsomaan houkuttelevia asioita.

Peltolammilla vanhoja lenkkimaastoja ihailemassa heinäkuun alussa.

Ensinnäkin meillä juhlittiin kahtia synttäreitä kesän aikana: Kajo täytti kolme ja Hippu peräti 14! Olen aina mieltänyt, että vasta kolmevuotiaana mitteli on aikuinen, ja vaikka Kajo monissa tilanteissa käyttäytyy edelleen kuin pentu tai vähintään kuriton teini, on se selvästi saanut itsevarmuutta ja älliä päähän. Tästä ehkä paras esimerkki on sen mallikelpoinen käytös vanhempieni mittelinpennun Haikun kanssa: siinä missä perheen vanhemmat koirat karttavat vauvakoiran naskalihampaita ja innokasta häsellystä, Kajo vaikuttaa olevan mitä kärsivällisin ja viitseliäin leikkisetä, joka fyysisesti laskeutuu pennun tasolle, antaa sen haukkua ihan naamansa edessä ja vastaa leikkimieliseen hampailuun pienempää kuitenkaan satuttamatta. On ollut ihan valtava helpotus nähdä, kuinka nätisti Kajo osaa Haikun kanssa olla, sillä aikaisemmat kohtaamiset pentujen kanssa eivät aina ole olleet yhtä onnistuneita. Toivottavasti Kajon leikkimielisyys säilyy vielä pitkään, jotta se pääsee sitten omankin talouden pentukoiraa joskus leikittämään. :)

Kajo ja Haiku heinäkuun lopulla. Haiku on kuvan ottamisen jälkeen kovasti kasvanut ja muuttunut oranssimmaksi.

Kesän alussa asetin höntsätavoitteeksi omatoimisen treenailun fiiliksen mukaan. Joinakin päivinä ei tullut tehtyä muuta kuin pakolliset lenkit, mutta uiminen osoittautui Kajolle oikein mieluiseksi harrastukseksi (Hippu sen sijaan teki selväksi, että häntä on turha yrittää saada veteen, ja mieluummin hyöri keppien kanssa ja hinkkasi itseään hiekkaiseen nurmikkoon). Uimisen lisäksi käytiin lähialueen eri kentillä treenailemassa: Kajon kanssa on tehty seuruupätkiä, pyörähdyksiä (nämä sujuvat jo lähes ilman käsimerkkiä!), paikkiksia ja luopumista, Hipun kanssa on tehty lyhyitä rally-pätkiä - ilman kylttejä - ja kokeiltu käytännössä joidenkin koiratanssikoreografian osien toimimista, kun Kajo ei ko. temppuja vielä ole osannut. Koiratanssin suhteen päänvaivaa tuottaa HTM-ohjelman musiikki: haluaisin jotakin sellaista, jota jaksaisi kuunnella treenistä toiseen ja joka on itselleni tärkeä, mutta juuri meille sopivaa kappaletta ei tunnu löytyvän. Freestyleen kappale on onneksi jo valittu, mutta ohjelman treenaaminen sen sijaan on jäänyt retuperälle. Onneksi nyt elokuussa starttaavat koiratanssin irtotunnit, joille Kajon kanssa olemme tervetulleita. Ehkä siellä saadaan pakettia taas vähän enemmän kasaan.

Uimamaisteri/kahlailija Haisu

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen kaiken muun ohessa prosessoinut sitä, mitä tavoitteita meillä Kajon kanssa on nyt, kun jossakin taka-alalla ei enää vainoa pelko siitä, ettei minulla ole resursseja tämän koiran kanssa tekemiseen. Viime viikonloppu valoi minuun toivoa entistä enemmän, kun Kajo käyttäytyi nätisti julkisissa kulkuneuvoissa Helsingin-reissullamme ja tuli mainiosti toimeen vanhempieni toisen koiran kanssa ilman merkkiäkään aiempien tapaamisten tappeluista ja kyräilyistä. Koiratanssin koulutusohjaajaharjoittelijan vetämässä treenissä Kahjo pystyi toimimaan kentällä olevista muista koirista huolimatta ja oli hetken jopa irti harjoitellessamme. Nyt voisi olla hyvä hetki uusien tavoitteiden asettamiseen, eikös?

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissa mahdottomista odotuksista, jotka olin asettanut jo silloin, kun Kajo "oli vielä Anttilan postimyynnissä", kuten isäni tapaa sanoa. Alitajuntani synkissä pohjavirroissa uiskentelee edelleen häilyviä, vettyneitä kuvia minusta ja Kajosta palkintopalleilla, arvokisoista ja nimiämme kantavista tuloslistoista, ja näistä kuvista tuskin pääsen koskaan täysin eroon. Vastikään kuitenkin törmäsin eräässä Facebook-ryhmässä hienoon analyysiin haaveiden luonteesta, ja tämä sai minut pohtimaan omaa suhdettani haaveisiin ja tavoitteisiin. Ensinnäkin monet niistä asioista, joita olen pitänyt tavoitteina, ovat olleet puhtaasti haavekuvia. Tavoitteet sisältävät oletuksen siitä, että niiden eteen on konkreettisesti tehtävä jotakin, asetettava välitavoitteita ja jatkuvasti suunniteltava ja reflektoitava jo tehtyä työtä. Tämänhetkistä treenitapaani voi tuskin kutsua tällaiseksi, sillä teemme milloin mitäkin, aina sillä hetkellä motivoituneesti ja tarkasti, mutta pitkällä tähtäimellä olen huono pysymään rutiineissa ja aikataulussa. Tämä selittää hyvin sitäkin, miksi freestyle-ohjelmassamme on tällä hetkellä enemmän aukkoja kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran suunnittelin...

Erityisesti seuraava seikka iskostui päähäni tästä mainitsemastani fb-julkaisusta: haaveet ovat usein epärealistisia jo siksi, että ne eivät ole erityisen tarkkoja. Kun haaveilen minusta ja Kajosta palkintopallilla, näen mielessäni itseni iloitsemassa tehdystä työstä ja menestyksestä ja muita ihmisiä ympärillä iloitsemassa kanssani. Mistä silloin oikeastaan haaveilen? Sadoista ja taas sadoista tunneista perusasennon hinkkaamista ja seuruupaikan säätöä, ohjatuista treeneistä vähintään kahdesti viikossa, kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkoista kisapaikoille ja opettavaisista pettymyksistä, joita väkisin tulee koiraharrastuksissa vastaan? Aika harvoin. Palkintohaaveeni perustuvat lähes yksinomaan tunteeseen siitä, että nyt me olemme hyviä ja olemme näyttäneet kaikille, nyt minä olen hyvä, kelpaan tämän koiran omistajaksi ja kouluttajaksi ja voin todistaa vääräksi kaikki ne, jotka ovat koiranomistajataitojani epäilleet. Kokemuksesta tiedän, että menestys on väliaikaista ja halutessaan omasta suorituksesta löytää aina kritisoitavaa, joten tunne, jota niin kiihkeästi jahtaan, ei edes ole sidoksissa haikailemiini tunnustuksiin. Palkintopallihaaveet eivät myöskään ole Kajoa vaan pelkästään minua varten. Koirani ei ole minulle välineitä - rakastan niitä liikaa suhtautuakseni niihin sellaisina - mutta eivät ne ymmärrä menestyksen päälle. Niille kaikki on siinä, mitä me yhdessä teemme, muiden arvotuksista riippumatta.

Palaan edelleen ajatuksiin, joita tämä ylistämäni fb-päivitys minussa herätti. Kirjoittajan mukaan epärealistisiin toiveisiin takertumisen sijaan itseä kohtaan reilumpaa ja kannustavampaa olisi keskittyä niihin asioihin, jotka itsessään tuottavat iloa ja joihin suhtautuu intohimolla. Minulla on läheinen ystävä, joka treenaa koiransa kanssa paljon, osallistuu koulutuksiin treenipaikan välimatkasta piittaamatta, asettaa itselleen ja koiralleen realistisia tavoitteita ja nauttii koiran kanssa tekemisestä ja viilaamisesta (nämä ovat tietysti vain omia tulkintojani(!), vain hän itse todella tietää oikeat intohimonsa ja toiveensa). Olen joskus ollut tukahduttavan kateellinen hänen tavastaan suhtautua koiraharrastamiseen, innostaan oppia uutta, rohkeudestaan kokeilla ja pitkäpinnaisuudestaan pyrkiä kohti omia tavoitteitaan. Myönnetään, olen sitä joskus edelleen. Toisaalta sama ihminen on ollut tukenani Kajon tuhotessa vuokra-asuntoa ja kiljuessa yksin jäädessään, tasapainotellessani sen reaktiivisuuden, terävyyden ja arkuuden kanssa ja ylipäätään pohtiessani, mitä helvettiä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Kateuden sijaan tunnenkin yhä enemmän kiitollisuutta ja iloa siitä, että olen saanut kirittäjäkseni näin mahtavan tyypin, joka osaa iloita kanssani sellaisista pienistä mutta niin valtavista edistysaskelista kuin että koira ei singahda maassa olevaan leluun ilman lupaa tai ottaa ohitettavan lapsen sijaan kontaktia minuun. Olemme molemmat koiraihmisiä henkeen ja vereen, mutta koska olemme eri ihmisiä (yllätys!), meillä on erilaiset kiinnostuksenkohteet, motivaattorit ja tavat toimia. Haluamme molemmat koirillemme parasta, ja vaikka toisen tavoite olisivat arvokisat ja toisen remmilenkki ilman rähinöitä, ne ovat tavoitteina yhtä arvokkaita, jos ne ovat asioita joita todella haluamme ja joiden eteen jaksamme tehdä töitä. Näitä tavoitteita kohti pyrkiessämme voimme molemmat välillä vaihtaa vapaalle ja lähteä metsään höntsäilemään karvakamujemme kanssa sekä valittamaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Eiku.

Tiivistetysti siis: tee sitä, minkä tekeminen tuottaa sinulle iloa. Tavoitteista on eniten hyötyä silloin, kun niihin pyrkiminenkin tuottaa tyydytystä!

Keskustan menoa ihmettelemässä synttäripäivänä 20.8.2019.

Lähtipäs taas laukalle, mutta ainakin itselleni auki kirjoitetut ajatukset ovat usein avain oivalluksiin.

Fakta: Kajo on 3-vuotias eikä se ole MVA, TVA. RTVA tai edes TK1 tai RTK1. Meillä ei ole virallisissa kisoissa vielä yhtäkään starttia (eikä ole hetkeen tulossakaan). Niin siinä vaan kävi, eikä sen tarvitse kertoa minusta koiranomistajana muuta kuin että nämä eivät ole olleet juuri meidän tavoitteitani.

Toinen fakta: Kajolle on varattuna aika kastraatioon 11.9. ja allekirjoittaneen aivot ovat ehkä viimein otollisessa tilassa tuottamaan sellaisia kuvia, joissa olemme oikeasti minä ja Kajo eikä vain tunnistamattomia hahmoja epätarkassa ympäristössä. Tästä on hyvä jatkaa!

0, 100 ja kaikki siltä väliltä

Lukusuoralla nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Jo nollan ja yhden välillä niitä on ääretön määrä: 0,1; 0,11; 0,111... Ja niin edespäin. Miksi elämässä kuitenkin usein tuntuu siltä, että aina on pakko olla jommassakummassa päässä, tehdä täysillä tai jättää kokonaan tekemättä?

Sellainen matematiikkavertaus aluksi. Totta puhuen olen tällä hetkellä ihan puhki. Tai olen ollut. Olen kolmatta viikkoa sairaslomalla, ja pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että aamulla on ihan mukavaa nousta ylös ja lähteä koirien kanssa nauttimaan kesän läpitunkevasta auringosta, hiukset harakanpesäksi pörröttävästä tuulesta ja linsseihin benji-hyppäävistä sadepisaroista. Takana on yksi elämäni pisimmistä vuosista, mutta koska tämä on koirablogi, ei mennä asian ytimeen vaan napsitaan palasia meidän elämästämme viimeisimmän päivityksen jälkeen.

Helmikuun lopussa aloitimme Kajon kanssa koiratanssikurssin. En odottanut siltä paljoakaan siinä mielessä, että arvelin ainakin ensimmäisten treenikertojen menevän Kajon kanssa yhteisen sävelen etsimiseen ja muiden koirien huomiotta jättämisen harjoitteluun, mutta Kajo yllätti totaalisesti tekemällä mitä siltä pyydettiin - jopa silloin, kun kentällä oli samanaikaisesti neljä muutakin koirakkoa treenaamassa. Kurssin aikana hioimme jo osaamiamme liikkeitä, Kajo oppi jalkojeni välistä pujottelun niin, että minä peruutan, harjoittelimme erilaisia hyppyjä ja kokeilimme erilaisia variaatioita seuruista ja pyörähdyksistä. Kursinpa kurssin aikana kokoon jopa alkeellisen freestyle-ohjelman, joka saatiin esittää muille ryhmäläisille ja kouluttajallemme, ja kun Kajo otti ihan innoissaan kontaktia, tarjosi ylimääräisiäkin temppuja ja oli kaikin tavoin ihan mahtava, meinasi ohjaajalle tulla tippa linssiin. Saatiin sivustaseuraajilta kannustavaa palautetta, mutta kaikista paras palaute tuli pienen valkean tuikkivista silmistä: Ihan parasta tehdään lisää nyt heti! Löydettiin ehdottomasti meidän oma laji, ja kevään aikana ollaan aina välillä muisteltu ensiesityksemme koreografiaa ja harjoiteltu erityisesti tassutemppuja. Kun kemiallisen kastraation doping-aika loppuu, voisin hyvin nähdä meidät kokeilemassa siipiämme koiratanssin möllikisoissa tutulla hallilla, fiilistelemässä ja testailemassa.

Pääsiäisenä oltiin isommalla porukalla mökillä Keski-Suomessa. Oli kivaa päästä vähäksi aikaa pois kaupungin paineistavasta arjesta, ja koirat selvästi nauttivat, kun saivat juoksennella pihalla mielin määrin ja lekotella vastikään lumen paljastamalla nurmella. Kajo ja vanhempieni koira Koda keksivät viimeisinä päivinä ottaa vähän mittaa toisistaan, mutta muuten lomailu kahden eri lauman leikkaamattomien urosten kanssa sujui yllättävän sopuisasti.

Huhtikuun lopussa tapahtui arkeamme merkittävästi helpottanut muutos, kun muutimme samassa kaupunginosassa syrjempään ja ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen. Ei ole mitään niin ihanaa tapaa aloittaa päivä kuin pujahtaa talon pihasta suoraan metsään, käydä järvellä kääntymässä (ja Kahjo luonnollisesti järvivedessä vilvoittelemassa), etsiskellä uusia reittejä ja eksyä tietäen, että takaisin löydetään kuitenkin. (Eksyminen on muuten täysin aliarvostettua - milloin muulloin sitä saisi niin ihanasti olla vähän ajasta irrallaan ja todella nähdä ympärilleen?) On ihanaa asua niin lähellä luontoa, ettei lenkillä tarvitse tarvitse nähdä juuri ketään. Hippu ja Kajo tassuttelevat innoissaan metsässä uusia hajuja tuoksutellen, ja varsinkin Kajosta näkee selvästi, että se on uudessa ympäristössämme paljon rennompi kuin edellisen kodin tienoilla.

Kimppalenkeillä ollaan käyty harvakseltaan, mutta kesän mittaan asia toivottavasti korjaantuu. Toissapäivänä otin Kahjon mukaan ja lähdin ystäväni ja hänen teinikoiransa kanssa reippailemaan. Alkulenkistä hävetti, kun Kajo tapansa mukaan huuteli ihmisille ja koirille ja nappasipa minua kädestäkin, kun lenkkikaverin kanssa meinasi mennä sukset ristiin ja koppasin pikkujätkän pois toisen jaloista. No, keskellä eripuraa olevan koiran nappaaminen selkäkarvoista ei tunnetusti ole hyvä idea, mutta selvittiin molemmat säikähdyksellä. En kanna Kajolle kaunaa siitä, että sen vaistomainen reaktio on näykätä, jos ihminen varoittamatta tarttuu kiinni karvoista. Ehkä pitäisi, mutta joskus äkillisiä tilanteita vain tulee, ja silloin ei aina ehdi miettiä sitä järkevintä toimintatapaa. Lenkin aikana tovereiden aiempi kisma unohtui, kun molemmat pääsivät päästelemään höyryjä, ja lenkin jälkeen ne juoksivatkin järven rannassa kuin päättömät kanat vesirajan ja rantanurmen väliä. Kajokin oli irti, ja oli ihana nähdä, kuinka se nautti koirakaverin kanssa rallattelusta.

Kesän aikana yritän vähän treenailla koirien kanssa: Hipun kanssa rally-tokoa ihan vain mielen virkistykseksi, Kajon kanssa mahdollisia liikkeitä freestyle-koreografiaan ja sitten ihan perusseuraamista, vasemman ja oikean puolen perusasentoa ja käännöksiä. Tuntuu jotenkin hullulta, että Kajo täyttää elokuussa jo kolme eikä se vieläkään osaa kunnon perusasentoa. Ei oikein ole riittänyt motivaatio sen viilaamiseen, kun tokouraa en meille ole kaavaillut, mutta kai sen voisi varmuuden vuoksi yrittää saada kuntoon. Ehkä tässä vielä innostutaan HTM:sta ja rally-tokosta. Yritän kuitenkin välttää varsinaista treenitavoitteiden asettamista, sillä tällä hetkellä riittää ihan vain se, että löydetään onnen pilkahduksia arjesta, nautitaan vapaudesta ja tehdään yhdessä hauskoja juttuja.

Nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Mustan ja valkoisen välissä on valtava määrä erilaisia harmaan sävyjä. Auto olisi aika turha kapistus, jos käytettävissä olisivat vain pakki ja kutonen. Tänä kesänä meidän ainoa tavoite on selvittää, miten siistiä elämä voikaan olla, jos aina ei tarvitse tehdä kaikkea täysillä.

Syvissä vesissä

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suuria oivalluksia koiran kouluttamisesta, vinkkejä muille arjen kanssa painiville tai edes viihdyttävää sisältöä. Oikeastaan tämä teksti ei edes liity kovin kiinteästi koiriin.

Jos olet todella hyvällä tuulella, etkä halua riskeerata harmaiden pilvien hiipimistä ajatuksiisi, klikkaa itsesi suosiolla pois. Tämän vuodatuksen kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joka tunnen sotkeutuneeni mustien ajatusteni sekavaan vyyhtiin. Olen kuitenkin iloinen, jos joku muu onnistuu löytämään tästä lohtua tai huomaamaan, että hei, tuo olen jollakin tavalla myös minä. En siis ole yksin.

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joina huomaan miettiväni, mitä olen kohta 2-vuotiaan koirani kanssa saanut aikaiseksi. Jo paljon ennen kuin tiesin vaalean jääkarhuterminaattorin tulevan osaksi koiralaumaani haaveilin vaikka ja mistä: Tokokokeessa nuori koirani tekisi innokkaan ja reippaan noudon, jota en koskaan Hipulle osannut opettaa. Rally-tokossa se oppisi peruuttamaan edessäni jo reilusti ennen mestariluokkaan pääsyä, mielellään jo ennen kisaamista. Agilityssa meidät kuulutettaisiin radalle, ja tuntisin halkeavani ylpeydestä, kun kuulisin oman nimeni yhteydessä sen kutsumanimen, jonka olin ensimmäiselle ikiomalle koiralleni valinnut. Ihan sama, millainen rata sitten tehtäisiin, mutta lähtö olisi varmasti hieno ja meillä olisi ihan järjettömän hauskaa.

No siis. Olisi ehkä kannattanut jo silloin suhtautua maltillisesti näihin haaveisiin, sillä ajatuksissani haaveilla on ikävä tapa saada tavoitteiden asema. Niinpä tunnen aika lailla epäonnistuneeni, kun koirani nyt lähes kaksivuotiaana on kokeillut ihan muutaman kerran agilitya (ja muistaakseni heittänyt kentällä joka kerta useamman luvattoman kunniakierroksen), emme ole käyneet mistään lajista edes alkeiskurssia ja pelkään niin älyttömän paljon tulevani leimatuksi saamattomaksi, laiskaksi ja kaikin tavoin paskaksi koiraharrastajaksi, joka vain itkee, että miksi mun koirasta ei tullut täydellistä. Sellaiseksi kun usein oloni tunnen varsinkin ihaillessani tuttujen saavutuksia ja iloa treeneissä, kisoissa ja ihan vain arjessa. Kateus on ruma tunne, jota en haluaisi kokea senkään vuoksi, että yleensä se on intohimoisessa ja itseään ruokkivassa suhteessa alemmuudentunteen kanssa.

Heinäkuu ei kohdellut meitä erityisen hyvin. Kajon etutassut alkoivat oireilla jatkuvien helteiden vuoksi, ja vanhempieni vanhin koira Jekku nukutettiin ikiuneen.

Olen tajunnut, että olen Kajon kanssa elätellyt toiveita jonkinlaisesta vaikeuksien kautta voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Siinä kaikki aikaisempi ponnistelu tulisi merkitykselliseksi sitten, kun olisimme jossakin lajissa huipulla ja voisin kertoa onnellisena siitä, kuinka lopulta onnistuimme kaiken tehdyn työn jälkeen. Voisin valaa toivoa muihin ihmisiin, jotka ovat kulkeneet koiransa kanssa kivisen tien, ja olla vihdoin tyytyväinen omaan suoritukseeni. Onhan tällaisen kärsimyksen pakko olla jotenkin merkittävää, onhan sillä oltava jokin pointti. Mutta kuten eräs kirjallisuustieteen professorini kärsimystä käsittelevällä teemakurssilla sanoi: kärsimys ei ole koskaan oikeutettua. Ei siitä tule tehdä merkityksellistä ja väylää parempaan elämään tai "uuteen syntymään".

Miksi ei riitä, että tiedän tehneeni Kajon kanssa jo paljon? Miksi sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten? Kajo ohittaa ulkona nätisti aikuiset ihmiset ja useimmiten myös lapset, se ottaa paremmin kontaktia ja on oppinut monia asioita, joita olen vain viitsinyt sille opettaa. Tavoitteellisessa harrastamisessa on tietysti tärkeää pyrkiä pitkällä tähtäimellä aina vain parempaan suoritukseen, mutta ei kukaan juokse maratoniakaan viiden hölkkälenkin jälkeen. Voisiko se joskus riittää, mitä me tällä hetkellä olemme ja mihin pystymme?

Haluaisin ihan hirveästi ilmoittautua Kajon kanssa jollekin harrastuskurssille, tokoon, rally-tokoon tai koiratanssiin. Ilmoittautumista harkitessanikin huomaan kuitenkin ahdistuvani siitä, mitä ihmiset meistä ja ennen kaikkea minusta tulevat ajattelemaan. Ymmärrän tietysti, ettei kenellekään ole kauhean rentouttavaa, jos yksi ryhmän koirista tuulettaa äänijänteitään tunnin tai puolitoista kerran viikossa - se ei ehkä ole ihan sitä, mitä treeneiltä yleensä toivotaan. Mutta tarkoittaako se, ettei meille ole tällä hetkellä sijaa missään? Vai onko se vain minun ahdistunut mieleni, joka pyörittelee näitä asioita ja on vakuuttunut siitä, että meitä tullaan katsomaan nenänvartta pitkin joka paikassa? En pitäisi sitä kovin mahdottomana ajatuksena. Tähän sopii aika hyvin ajatus, johon ystäväni on minut tutustuttanut: What would you do if you weren't afraid? Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Ainakin kokeilisin paljon rohkeammin omien ja koirani taitojen rajoja.

Jos nyt jotain positiivista, niin odotan kuin kuuta nousevaa elokuun lopussa järjestettäviä mittelspitzien kesäpäiviä. Tiedän, että siellä saamme aivan erilaisen mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja ehkäpä onnistuakin ilman tuomitsemista kuin missään muualla, sillä mitteli-ihmiset nyt vaan ovat ihan parhaita.

Onni

Tämänkertainen blogikirjoitus sai nimensä siitä, mikä meidän kodistamme on jo pitkän aikaa puuttunut. Onni - se yksi, usein liian vähän arvostettu asia, jota jokaisesta kodista pitäisi löytyä. Onni siitä, että saa aamulla herätä uuteen päivään ja illalla nukahtaa tietäen, että seuraavalta päivältä voi aina odottaa jotakin parempaa kuin edelliseltä. Onnellisia ajatuksia, hetkiä, tekoja.

Elämä Kajon kanssa ei tuota tällä hetkellä onnea kenellekään meidän perheessämme. Kajo stressaa ulkona vastaantulijoita, urisee epävarmana ja yltyy haukkuun, jos kohde osoittautuu liian uhkaavaksi. Kajo jahtaa sisällä kissaa ja ampaisee saman tien muristen paikalle, jos korotan ääntäni Hipulle tai Mauno-kissalle. "Anna mä hoidan tän, äiti!" Kajo olisi pikkupoliisi vailla vertaa, jos sellaiselle vain olisi tarvetta. Nyt seurauksena on sekasortoa ja pahaa mieltä.

Kajo on koko ajan lähellä ja kiinni. Se seuraa varjona perässä, tulee iholle, haluaa omistaa minut. Muita koiria ei ole okei huomioida, ei myöskään kissaa. Kajo tarvitsee leikkikaveria, mutta meillä kotona se haluaa sellaisen vain minusta. Se syö huonosti, tarvitsisi minut pitämään seuraa syödessään, eikä siltikään välttämättä maistele kuin muutaman suullisen. Se vaikuttaa hieman apaattiselta, tylsistyneeltä, turhautuneelta. Ja minä hajoan, koska en voi antaa sille enempää.

Viime päivinä olen itkenyt, huutanut ja ahdistunut siitä, ettei elämä voi jatkua tällä tapaa. Itse olen ylittänyt oman jaksamiseni rajan jo aikoja sitten, mutta viime lauantaina näin kaiken jotenkin kirkkaammin: Kajon raivoamassa pihalla viisikuiselle pentukoiralle, josta ajattelin sen voivan saada painikaverin. Kajon makaamassa eteisessä koskemattoman ruokakupin vieressä. Kajon istumassa olohuoneen lattialla ja tuijottamassa minua herkeämättä, odottamassa. Äiti, tehdään jotain.

Kajo on ollut yksi elämäni peruspilareista sen tulosta syksyllä 2016 asti. Se auttoi minut yli vaikeasta erosta, on vienyt ajatukseni pois opiskeluahdistuksesta ja kasvattanut minua koiranomistajana, tiedonhakijana, ihmisenä. Se on ollut ikioma projektini ja kumppanini elämän hankalalla matkalla. Se on piirtynyt niin isoksi osaksi tulevaisuuttani, etten edes haluaisi nähdä tulevia päiviä ilman sitä. Rakastan sitä niin paljon, että kuvitellessani elämää ilman vaaleaa varjoani tunnen sisuskalujeni repeytyvän, näkymättömien torakoiden syövän kaiken, mikä minusta vielä on jäljellä. Mutta juuri rakkauteni vuoksi joudun miettimään, onko tämä sitä elämää, jonka Kajolle haluan. Opiskelu vie minulta paljon aikaa, masennus taas energian. Kajo on uskomattoman upea koira, mutta helppoa siitä ei saa tekemälläkään. Ansaitsisiko se enemmän? Tarvitsisiko se enemmän?

Edellisyönä kirjoitin Kajosta myynti-ilmoituksen. Ilmoituksesta tuli pitkä eikä erityisen myyntivoimainen, sillä vuodatin siihen kaiken siitä, millainen Kajo on. Kirjoittaminen tuntui sekä helpottavalta että musertavalta. Kajo on oikeasti vaikea koira, jonka kaikista ongelmista en voi mitenkään syyttää itseäni. Toisaalta minulla on käsissäni pakkaus, jonka status kodinvaihtajissa olisi varmasti ongelmakoira reaktiivisuutensa, pelkoaggressiivisuutensa, älykkyytensä ja vilkkautensa vuoksi. Ei tällaista pakettia ihan minne vain anneta.

En julkaissut ilmoitusta. Kajo menee reilun viikon päästä joksikin aikaa vanhemmilleni hoitoon, jotta pääsen itse selkiyttämään päätäni. On karujen faktojen aika. Kuinka paljon pystyn koirani vuoksi vielä tekemään? Muuttuuko elämä paremmaksi Kajolle, minulle ja muulle perheellemme? Jos muuttuu, niin tapahtuuko se vuoden vai kymmenen päästä? Mitä jos emme Kajon kanssa vain sovi yhteen? Surun ja epävarmuuden lisäksi koen valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Aina pitäisi voida tehdä enemmän, paremmin, varmemmin. Silti haluan Kajolle vain kaikkein parasta, niin kuin jokainen hyvä koiranomistaja. Lopulta on vain luotettava siihen, että tekee kaikkien osapuolten kannalta oikean tai ainakin parhaan mahdollisen päätöksen.

Perheessämme sovittiin, että vielä ei ole luopumisen aika. Ilmoittaudumme arkitottiskurssille, yritämme löytää Kajolle omien resurssiemme rajoissa mielekästä tekemistä ja pohdimme säännöllisesti, mitä vielä voimme tehdä - jos voimme. Haluan uskoa siihen, että elämä kyllä kantaa ja asiat tulevat lopulta järjestymään parhain päin. Miten sitten käy, se selviää vain pelaamalla jäljellä olevat kortit. Ja ehkä nostamalla pakasta pari uutta.

"Choose your battles wisely. After all, life isn't measured by how many times you stood up to fight. It's not winning battles that makes you happy, but it's how many times you turned away and chose to look into a better direction. Life is too short to spend it on warring. Fight only the most, most, most important ones, let the rest go."

- C. JoyBell C.

Täydellinen koiranomistaja

Täydellinen koiranomistaja ei koskaan hermostu koiraansa, tai jos hermostuukin, niin ei koskaan pura tätä tunnetta koiraan. Täydellinen koiranomistaja tietää perusteellisen ja pitkällisen työn perusteella, miten hänen koiransa käyttäytyy eri tilanteissa, ja osaa tulkita täydellisesti koiransa elekieltä. Täydellinen koiranomistaja tuntee koiransa tarpeet ja osaa täyttää ne. Täydellinen koiranomistaja priorisoi koiransa hyvinvoinnin kaiken muun edelle, mutta pitää samalla huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, velvollisuuksistaan ja sosiaalisista suhteistaan. Täydellisen koiranomistaja viettää useamman illan viikossa treenikentällä ja metsässä pitkillä lenkeillä, aktivoi koiraansa joka päivä ja antaa sille huomiota. Täydellinen koiranomistaja pyrkii jatkuvasti kehittymään koiranomistajana ja kestää vastoinkäymiset sekä osaa iloita onnistumisista. Täydellinen koiranomistaja osaa aina ajatella koiransa parasta ja toimia sen mukaan.

Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan meistä ole täydellinen - edes koiranomistajana. On olemassa lukuisia ideaaleja siitä, miten koiranomistajan oletetaan toimivan ja kuinka koira tulisi kouluttaa sekä millaista elämän tulisi koiran kanssa olla. Esimerkki: koiranomistajan tulisi aina olla pohjimmiltaan iloinen ja kiitollinen siitä, että on ylipäätään voinut ottaa koiran. Kaikilla ei koiranpitoon ole varaa, jotkut ovat allergisia, joillakin elämäntilanne ei ole sopiva lemmikin hankkimiseen. Jos kerrot julkisesti joskus ajattelevasi, että koirasta on oikeastaan enemmän harmia kuin iloa - vaikka tunne olisi vain hetkellinen - saatat saada saavillisen kuravettä niskaan. Sama juttu, jos sanot omasta rodustasi jotakin sellaista, joka ei sovi yhteen yleisen käsityksen kanssa. Jaiks! Koirat menevät ihon alle ja suoraan sydämeen, omaa koiraa puolustetaan henkeen ja vereen ja hiljainen sääntö on, että oman koiran rotua kuuluu aina ylistää ja pitää maailman parhaana. Itse asiassa tämänkin voidaan ajatella kuuluvan täydelliseen omistajuuteen: jos omasta rodusta on pahaa sanottavaa, olet ehdottomasti valinnut väärän yksilön tai väärän rodun. Olisit miettinyt tarkemmin, Huono Koiranomistaja. Minulle ei tätä onneksi ole henkilökohtaisesti sanottu, mutta somen villissä viidakossa tämä vaikuttaa olevan melko yleinen mielipide.

Tämänkertaisen postauksen otsikko on siinä mielessä harhaanjohtava, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa siitä, millaista on olla täydellinen koiranomistaja. Oikeastaan tarkoitukseni on täysin päinvastainen. Mitä tapahtuu, kun omat mielikuvat Täydellisestä tai edes Hyvästä Koiranomistajuudesta jäävät saavuttamattomiksi?

Olen blogissa kirjoittanut paljon niistä asioista, joita Kajo on ja joita se ei ole. Kajo on reaktiivinen, epävarma, aktiivinen, leikkisä, älykäs ja äänekäs koira, näin osan mainitakseni. Mutta hetkinen, tämähän kertoo suhteestamme vain toisen puolen. Millainen olen minä Kajon omistajana ja kouluttajana? Voisiko olla, että tunteakseni koirani minun pitäisi tuntea myös itseni?

Kajon tulon jälkeen kielikuvallinen peiliin katsominen on tullut olennaiseksi osaksi arkeani, ja on ollut turhauttavaa mutta silmät avaavaa huomata, että koirankouluttajana olen oikeastaan samanlainen ihminen kuin muillakin elämänalueillani. (Yllätys!) Olen idealistinen, pitkäjänteinen, utelias ja sosiaalinen, mutta toisaalta olen myös erittäin stressiherkkä, epävarma, perfektionisti ja pessimisti. Siinä missä hyvien puolieni ansiosta olen jaksanut yrittää perehtyä Kajon sielunelämään ja kehittyä koirankouluttajana, samanaikaisesti olen kantanut valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten koskaan voi tehdä tarpeeksi koirani hyväksi. Kun Kajo ulkona spottaa kohteen (koira, kassi, juokseva lapsi, you name it) ja alkaa rääkyä kuin teurastettava sika, päällimmäisinä tunteinani ovat ärtymys, epätoivo, jännittyneisyys ja häpeä. Kun raahaan perässäni vastaan hangoittelevaa ja äänihuuliaan tuulettavaa kasaa hampaita, kynsiä ja karvaa, mietin usein, kuinka laiskana ja taitamattomana koiranomistajana minua pidetään. Tiedän toki omalla käytökselläni vain ruokkivani Kajon epävarmaa käytöstä, mutta jonkin asian tiedostaminen on täysin eri asia kuin tiedon mukaan toimiminen.

Oman osansa yhtälöön tuonee myös jo useita vuosia sitten elämääni hiipinyt Varjo. Keväällä 2012 minulla diagnosoitiin ensimmäistä kertaa keskivaikea masennus, joka saatiin oikealla hoidolla helpottamaan, mutta erinäiset syyt johtivat uuteen masennuskauteen ja samalla uuteen diagnoosiin syksyllä 2016 - vain muutama päivä Kajon tulon jälkeen. Maailman terveysjärjestön WHO:n havainnollistavaa videota lainatakseni sanoisin, että arjessani oli sen jälkeen neljä huomiota vaativaa koiraa: pirteä pappakoira Hippu, erittäin aktiivinen ja helposti eroahdistuva Koda, rasavilli terminaattori Kajo ja Musta koira eli masennus. Kesällä 2017 Koda lähti vanhempieni luokse Helsinkiin, kun taistelin itse sekä burn outin että vuoden ikään ehtineen Kahjon kanssa, ja sinne se sai lopulta minun ja muun perheeni yksimielisellä päätöksellä jäädäkin.

Miksi otin puheeksi masennukseni? Koska se on numero yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi koen itseni ajoittain huonoksi koiranomistajaksi. Koirieni tarpeista pidän ja olen aina pitänyt huolta, koirat saavat paljon rakkautta ja huomiota, lenkkeilemme joka päivä ja teen parhaani kasvattaakseni Kajosta kunnon koirakansalaisen. Jotkin päivät tai jopa viikot ovat kuitenkin pahempia kuin toiset. Olin esimerkiksi ilmoittanut Kajon Lahteen mittelspitzien erikoisnäyttelyyn, joka järjestettiin eilen. Kulunut viikko on ollut yhtä helvettiä ulkoilujen suhteen, ja koirien lisäksi olen stressannut itseni kipeäksi kandidaatintutkielmasta, jonka pitäisi olla maaliskuun puoliväliin mennessä esiteltävässä kunnossa. Vaati todella paljon sosiaalista tukea ja oman ylpeyteni nielemistä myöntää, että päivä kiljuvan ja rähisevän koiran kanssa keskellä satoja muita koiria ei olisi tehnyt meille kummallekaan hyvää. Ei Kajolle, joka vaikuttaa pienessä päässään jälleen yhdistäneen lähes kaikki muut koirat johonkin negativiiseen. Eikä todellakaan minulle, joka olisin sormet verillä ja naama punaisena vain toivonut, että olisin uskaltanut jäädä kotiin. Kajolle viime viikolla tilaamani kuonokoppakaan ei ollut vielä ehtinyt tulla, kun jouduin sen väärän koon vuoksi palauttamaan liikkeeseen ja laittamaan tilauksen pienemmästä koosta.

Yritän pikku hiljaa opetella sisäistämään ajatusmallia, jossa ainoa tapa olla hyvä koiranomistaja ei ole juosta kieli vyön alla treeneistä toiseen, kytätä koiraryhmiä uusien koulutusvinkkien toivossa ja omistaa kaikkea aikaani koirilleni. Kyllä ne pärjäävät, vaikka useampana päivänä viikossa ohjelmassa ei olisikaan muuta kuin leikkimistä, temppuilua ja lenkkeilyä. Vuoden alusta joka toinen lauantai on ollut Jyväskylässä tarjolla mittelien omia tokotreenejä, ja vaikka olemme vain kerran sinne aikataulusyistä Kajon kanssa päässeet, ne treenit olivat valtava menestys. Sain koiraani paremman kontaktin kuin vielä koskaan uudessa paikassa ja vielä vieraiden koirien ympäröimänä. Valaiskoon tämä muisto seuraavia viikkojamme. Lisäksi olemme nyt muutamana päivänä harjoitelleet kapulan nostamista ja käteen antamista, ja olen tavattoman hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti pikku-ukko on idean tajunnut sekä puisen että metallisen kapulan kanssa. Ja tämä on tällä hetkellä sellainen harjoitus, josta olemme molemmat ihan älyttömän innoissamme ja jota voimme harjoitella ilman mitään paineita.

Sallivaa lopputalvea kaikille lukijoille! Kevättä kohti mennään.