Syvissä vesissä

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suuria oivalluksia koiran kouluttamisesta, vinkkejä muille arjen kanssa painiville tai edes viihdyttävää sisältöä. Oikeastaan tämä teksti ei edes liity kovin kiinteästi koiriin.

Jos olet todella hyvällä tuulella, etkä halua riskeerata harmaiden pilvien hiipimistä ajatuksiisi, klikkaa itsesi suosiolla pois. Tämän vuodatuksen kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joka tunnen sotkeutuneeni mustien ajatusteni sekavaan vyyhtiin. Olen kuitenkin iloinen, jos joku muu onnistuu löytämään tästä lohtua tai huomaamaan, että hei, tuo olen jollakin tavalla myös minä. En siis ole yksin.

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joina huomaan miettiväni, mitä olen kohta 2-vuotiaan koirani kanssa saanut aikaiseksi. Jo paljon ennen kuin tiesin vaalean jääkarhuterminaattorin tulevan osaksi koiralaumaani haaveilin vaikka ja mistä: Tokokokeessa nuori koirani tekisi innokkaan ja reippaan noudon, jota en koskaan Hipulle osannut opettaa. Rally-tokossa se oppisi peruuttamaan edessäni jo reilusti ennen mestariluokkaan pääsyä, mielellään jo ennen kisaamista. Agilityssa meidät kuulutettaisiin radalle, ja tuntisin halkeavani ylpeydestä, kun kuulisin oman nimeni yhteydessä sen kutsumanimen, jonka olin ensimmäiselle ikiomalle koiralleni valinnut. Ihan sama, millainen rata sitten tehtäisiin, mutta lähtö olisi varmasti hieno ja meillä olisi ihan järjettömän hauskaa.

No siis. Olisi ehkä kannattanut jo silloin suhtautua maltillisesti näihin haaveisiin, sillä ajatuksissani haaveilla on ikävä tapa saada tavoitteiden asema. Niinpä tunnen aika lailla epäonnistuneeni, kun koirani nyt lähes kaksivuotiaana on kokeillut ihan muutaman kerran agilitya (ja muistaakseni heittänyt kentällä joka kerta useamman luvattoman kunniakierroksen), emme ole käyneet mistään lajista edes alkeiskurssia ja pelkään niin älyttömän paljon tulevani leimatuksi saamattomaksi, laiskaksi ja kaikin tavoin paskaksi koiraharrastajaksi, joka vain itkee, että miksi mun koirasta ei tullut täydellistä. Sellaiseksi kun usein oloni tunnen varsinkin ihaillessani tuttujen saavutuksia ja iloa treeneissä, kisoissa ja ihan vain arjessa. Kateus on ruma tunne, jota en haluaisi kokea senkään vuoksi, että yleensä se on intohimoisessa ja itseään ruokkivassa suhteessa alemmuudentunteen kanssa.

Heinäkuu ei kohdellut meitä erityisen hyvin. Kajon etutassut alkoivat oireilla jatkuvien helteiden vuoksi, ja vanhempieni vanhin koira Jekku nukutettiin ikiuneen.

Olen tajunnut, että olen Kajon kanssa elätellyt toiveita jonkinlaisesta vaikeuksien kautta voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Siinä kaikki aikaisempi ponnistelu tulisi merkitykselliseksi sitten, kun olisimme jossakin lajissa huipulla ja voisin kertoa onnellisena siitä, kuinka lopulta onnistuimme kaiken tehdyn työn jälkeen. Voisin valaa toivoa muihin ihmisiin, jotka ovat kulkeneet koiransa kanssa kivisen tien, ja olla vihdoin tyytyväinen omaan suoritukseeni. Onhan tällaisen kärsimyksen pakko olla jotenkin merkittävää, onhan sillä oltava jokin pointti. Mutta kuten eräs kirjallisuustieteen professorini kärsimystä käsittelevällä teemakurssilla sanoi: kärsimys ei ole koskaan oikeutettua. Ei siitä tule tehdä merkityksellistä ja väylää parempaan elämään tai "uuteen syntymään".

Miksi ei riitä, että tiedän tehneeni Kajon kanssa jo paljon? Miksi sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten? Kajo ohittaa ulkona nätisti aikuiset ihmiset ja useimmiten myös lapset, se ottaa paremmin kontaktia ja on oppinut monia asioita, joita olen vain viitsinyt sille opettaa. Tavoitteellisessa harrastamisessa on tietysti tärkeää pyrkiä pitkällä tähtäimellä aina vain parempaan suoritukseen, mutta ei kukaan juokse maratoniakaan viiden hölkkälenkin jälkeen. Voisiko se joskus riittää, mitä me tällä hetkellä olemme ja mihin pystymme?

Haluaisin ihan hirveästi ilmoittautua Kajon kanssa jollekin harrastuskurssille, tokoon, rally-tokoon tai koiratanssiin. Ilmoittautumista harkitessanikin huomaan kuitenkin ahdistuvani siitä, mitä ihmiset meistä ja ennen kaikkea minusta tulevat ajattelemaan. Ymmärrän tietysti, ettei kenellekään ole kauhean rentouttavaa, jos yksi ryhmän koirista tuulettaa äänijänteitään tunnin tai puolitoista kerran viikossa - se ei ehkä ole ihan sitä, mitä treeneiltä yleensä toivotaan. Mutta tarkoittaako se, ettei meille ole tällä hetkellä sijaa missään? Vai onko se vain minun ahdistunut mieleni, joka pyörittelee näitä asioita ja on vakuuttunut siitä, että meitä tullaan katsomaan nenänvartta pitkin joka paikassa? En pitäisi sitä kovin mahdottomana ajatuksena. Tähän sopii aika hyvin ajatus, johon ystäväni on minut tutustuttanut: What would you do if you weren't afraid? Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Ainakin kokeilisin paljon rohkeammin omien ja koirani taitojen rajoja.

Jos nyt jotain positiivista, niin odotan kuin kuuta nousevaa elokuun lopussa järjestettäviä mittelspitzien kesäpäiviä. Tiedän, että siellä saamme aivan erilaisen mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja ehkäpä onnistuakin ilman tuomitsemista kuin missään muualla, sillä mitteli-ihmiset nyt vaan ovat ihan parhaita.