Sellainen matematiikkavertaus aluksi. Totta puhuen olen tällä hetkellä ihan puhki. Tai olen ollut. Olen kolmatta viikkoa sairaslomalla, ja pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että aamulla on ihan mukavaa nousta ylös ja lähteä koirien kanssa nauttimaan kesän läpitunkevasta auringosta, hiukset harakanpesäksi pörröttävästä tuulesta ja linsseihin benji-hyppäävistä sadepisaroista. Takana on yksi elämäni pisimmistä vuosista, mutta koska tämä on koirablogi, ei mennä asian ytimeen vaan napsitaan palasia meidän elämästämme viimeisimmän päivityksen jälkeen.
Helmikuun lopussa aloitimme Kajon kanssa koiratanssikurssin. En odottanut siltä paljoakaan siinä mielessä, että arvelin ainakin ensimmäisten treenikertojen menevän Kajon kanssa yhteisen sävelen etsimiseen ja muiden koirien huomiotta jättämisen harjoitteluun, mutta Kajo yllätti totaalisesti tekemällä mitä siltä pyydettiin - jopa silloin, kun kentällä oli samanaikaisesti neljä muutakin koirakkoa treenaamassa. Kurssin aikana hioimme jo osaamiamme liikkeitä, Kajo oppi jalkojeni välistä pujottelun niin, että minä peruutan, harjoittelimme erilaisia hyppyjä ja kokeilimme erilaisia variaatioita seuruista ja pyörähdyksistä. Kursinpa kurssin aikana kokoon jopa alkeellisen freestyle-ohjelman, joka saatiin esittää muille ryhmäläisille ja kouluttajallemme, ja kun Kajo otti ihan innoissaan kontaktia, tarjosi ylimääräisiäkin temppuja ja oli kaikin tavoin ihan mahtava, meinasi ohjaajalle tulla tippa linssiin. Saatiin sivustaseuraajilta kannustavaa palautetta, mutta kaikista paras palaute tuli pienen valkean tuikkivista silmistä: Ihan parasta tehdään lisää nyt heti! Löydettiin ehdottomasti meidän oma laji, ja kevään aikana ollaan aina välillä muisteltu ensiesityksemme koreografiaa ja harjoiteltu erityisesti tassutemppuja. Kun kemiallisen kastraation doping-aika loppuu, voisin hyvin nähdä meidät kokeilemassa siipiämme koiratanssin möllikisoissa tutulla hallilla, fiilistelemässä ja testailemassa.
Pääsiäisenä oltiin isommalla porukalla mökillä Keski-Suomessa. Oli kivaa päästä vähäksi aikaa pois kaupungin paineistavasta arjesta, ja koirat selvästi nauttivat, kun saivat juoksennella pihalla mielin määrin ja lekotella vastikään lumen paljastamalla nurmella. Kajo ja vanhempieni koira Koda keksivät viimeisinä päivinä ottaa vähän mittaa toisistaan, mutta muuten lomailu kahden eri lauman leikkaamattomien urosten kanssa sujui yllättävän sopuisasti.
Huhtikuun lopussa tapahtui arkeamme merkittävästi helpottanut muutos, kun muutimme samassa kaupunginosassa syrjempään ja ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen. Ei ole mitään niin ihanaa tapaa aloittaa päivä kuin pujahtaa talon pihasta suoraan metsään, käydä järvellä kääntymässä (ja Kahjo luonnollisesti järvivedessä vilvoittelemassa), etsiskellä uusia reittejä ja eksyä tietäen, että takaisin löydetään kuitenkin. (Eksyminen on muuten täysin aliarvostettua - milloin muulloin sitä saisi niin ihanasti olla vähän ajasta irrallaan ja todella nähdä ympärilleen?) On ihanaa asua niin lähellä luontoa, ettei lenkillä tarvitse tarvitse nähdä juuri ketään. Hippu ja Kajo tassuttelevat innoissaan metsässä uusia hajuja tuoksutellen, ja varsinkin Kajosta näkee selvästi, että se on uudessa ympäristössämme paljon rennompi kuin edellisen kodin tienoilla.
Kimppalenkeillä ollaan käyty harvakseltaan, mutta kesän mittaan asia toivottavasti korjaantuu. Toissapäivänä otin Kahjon mukaan ja lähdin ystäväni ja hänen teinikoiransa kanssa reippailemaan. Alkulenkistä hävetti, kun Kajo tapansa mukaan huuteli ihmisille ja koirille ja nappasipa minua kädestäkin, kun lenkkikaverin kanssa meinasi mennä sukset ristiin ja koppasin pikkujätkän pois toisen jaloista. No, keskellä eripuraa olevan koiran nappaaminen selkäkarvoista ei tunnetusti ole hyvä idea, mutta selvittiin molemmat säikähdyksellä. En kanna Kajolle kaunaa siitä, että sen vaistomainen reaktio on näykätä, jos ihminen varoittamatta tarttuu kiinni karvoista. Ehkä pitäisi, mutta joskus äkillisiä tilanteita vain tulee, ja silloin ei aina ehdi miettiä sitä järkevintä toimintatapaa. Lenkin aikana tovereiden aiempi kisma unohtui, kun molemmat pääsivät päästelemään höyryjä, ja lenkin jälkeen ne juoksivatkin järven rannassa kuin päättömät kanat vesirajan ja rantanurmen väliä. Kajokin oli irti, ja oli ihana nähdä, kuinka se nautti koirakaverin kanssa rallattelusta.
Kesän aikana yritän vähän treenailla koirien kanssa: Hipun kanssa rally-tokoa ihan vain mielen virkistykseksi, Kajon kanssa mahdollisia liikkeitä freestyle-koreografiaan ja sitten ihan perusseuraamista, vasemman ja oikean puolen perusasentoa ja käännöksiä. Tuntuu jotenkin hullulta, että Kajo täyttää elokuussa jo kolme eikä se vieläkään osaa kunnon perusasentoa. Ei oikein ole riittänyt motivaatio sen viilaamiseen, kun tokouraa en meille ole kaavaillut, mutta kai sen voisi varmuuden vuoksi yrittää saada kuntoon. Ehkä tässä vielä innostutaan HTM:sta ja rally-tokosta. Yritän kuitenkin välttää varsinaista treenitavoitteiden asettamista, sillä tällä hetkellä riittää ihan vain se, että löydetään onnen pilkahduksia arjesta, nautitaan vapaudesta ja tehdään yhdessä hauskoja juttuja.
Nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Mustan ja valkoisen välissä on valtava määrä erilaisia harmaan sävyjä. Auto olisi aika turha kapistus, jos käytettävissä olisivat vain pakki ja kutonen. Tänä kesänä meidän ainoa tavoite on selvittää, miten siistiä elämä voikaan olla, jos aina ei tarvitse tehdä kaikkea täysillä.
