Hajotus kajotus ohitus

Olen kypsytellyt mielessäni jo pitkään tätä postausta. Näin Messukeskuksen koiranäyttelyn ja Koiramessujen ensimmäisen päivän jälkeen sain viimein ajatukseni sen verran kasaan, että pystyin istumaan alas ja kirjoittamaan tämän. Tämän postauksen aiheena ei ole enempää eikä vähempää kuin kaikkein suurin ongelmamme Kajon kanssa - nimittäin reaktiivisuus ja sen aiheuttama remmirähinä.

Kuten ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, Kajon kanssa olen joutunut opettelemaan paljon sellaista, mitä kuusi aikaisempaa koiraa ja 21 koirallista vuotta eivät minulle olleet ehtineet opettaa. Remmirähjäämisen ensimerkit taisivat ilmestyä siinä Kajon ollessa neljän kuukauden paikkeilla. Lenkillä sattui niihin aikoihin ikävä välikohtaus: olin silloisen kolmen koiran laumani kanssa ulkoilulla sinisessä iltahämärässä, ja kuin tyhjästä (no, todennäköisesti suosikkipolkuamme reunustavista puskista) eteemme pamahti dreeveri omistajineen. Koira rähjäsi ihan huolella, ja koska mitteli ei todellakaan jää egossa toiseksi, lauman vanhimmat Hippu ja Koda antoivat palaa ja avasivat sanaisen arkkunsa. Kajo tietysti säikähti ja vilkuili pitkän matkaa meidät ohittaneen, pennun silmin hyvin pelottavan koiran perään. Kun minulta kysytään, onko Kajon hihnakäytöksen takana mahdollisesti joitakin huonoja kokemuksia, kerron yleensä tämän, mutta tiedostan myös, että vanhemmat koirani ovat saaneet päälleen ikävän monta vierasta ja aggressiiviselta vaikuttavaa koiraa, ja silti yksikään niistä ei ole rähinöissään päässyt Kajon tasolle. Tämä kertonee siis enemmän eroista koirien luonteissa kuin ikävien kokemusten laadussa.

Ajattelin pitkään, että Kajon "huono" käytös kiinni ollessaan johtui sen heränneestä äijävaihteesta ja toisaalta turhasta innostuksesta päästä muiden koirien luokse. Olin kuitenkin pentuani sosiaalistanut enemmän kuin yhtäkään aikaisemmista koiristamme, ja ajattelin, että pikkupoika oli vain päättänyt kasvaa isoksi. Tämä ei kuitenkaan auttanut käytöksen säätelyyn ja muuttamiseen: mitä enemmän Kajo ärisi ulkona vastaantuleville koirille, sitä enemmän itse hermostuin, ja noidankehä oli valmis. "Huono käytös ruokkii huonoa käytöstä" tuli käytännössä tutuksi, kun hermoileva koira sai hihnan päähän hermoilevan omistajan, ja sainpahan muutamaan otteeseen verestävän haavankin käsiin. Kyllähän minä tiesin, että rähisevän koiran suun eteen ei näppejä pidä tunkea, mutta joskus vain käy niin, ettei aivojen lähettämä signaali ehdi perille asti. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, vai miten se menikään?

Lopullinen herätys tuli, kun alkusyksystä lenkillä kysyin vastaan tulleen vieraan spitzin omistajalta, voisiko Kajo päästä rauhoituttuaan tekemään tuttavuutta hänen koiransa kanssa. Omistaja näytti hyvin epäilevältä sanoessaan, että koirani näytti sen verran vihaiselta, ettei varmaan kannata. Vihaiselta? Muistan katselleeni kiihtynyttä koiraani itkua nieleskellen ja miettineeni, onko mahdollista tulkita niin väärin eläintä, jonka kanssa olin siihen mennessä jo lähemmäs vuoden asunut. Mitä jos olinkin itse sokeutunut oman koirani käytökselle, enkä nähnyt, että se, minkä minä tulkitsin kukkoiluksi, innoksi tai epävarmuudeksi, olikin aggressiivisuutta? Samana iltana varasin yksityistunnin Eläinklinikka Timantin eläin- ja ongelmakoirakouluttaja Krista Heinoselle, ja toivoin koko sydämestäni, että saisin apua ulkoiluihin, josta oli tullut meille päivittäinen taistelutanner.

Voitko kuvitella sen helpotuksen tunteen, kun koiran käyttäytymisen ammattilainen arvioi koirani remmirähinän johtuvan aggressiivisuuden sijaan silkasta innostumisen ja epävarmuuden yhdistelmästä? Tunnetta kuvannee parhaiten ilmaus "kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä". Kristan opeista omaksuin viimein vastaehdollistamisen, josta olin kuullut paljon mutta josta olin aikaisemmin saanut vain hataran käsityksen, ja aloin opettaa sen avulla Kajolle ensi alkuun ihmisten ja muiden helpompien kohteiden ohittamista. Kun ihminen (tai muu kohde) osui näköpiiriin ja Kajo kohdisti siihen katseensa, päästin suussani naksausäänen ja annoin palkkion. (Oma työnsä oli riittävän makoisan palkan löytämisessä; jossakin vaiheessa meillä toimivat Meat&Treat-pötköt palasteltuina, tällä hetkellä käytössä ovat lihapullat. Saa nähdä, milloin vaihdetaan taas!) Vastaehdollistamisen kautta päästiinkin jo tosi paljon eteenpäin, mutta muiden koirien ohittaminen oli edelleen yhtä kauhistuttava kokemus niin koiralle kuin minullekin. Vähän ajan kuluttua löysin suositusten perusteella Riikan Hauskan Koirakoulun, ja ilmoittauduin Kajon kanssa Rauhallisesti ohittaen -kurssille. Ohituskurssilla alkoikin viimein tuntua siltä, että oppimista - sekä minun että Kajon - oikeasti tapahtui. Ensimmäisellä kurssikerralla itketti, kun Kajo huusi ensin vartin ulkona ja kiljui ja rähisi loppupuolituntisen hallissa, mutta viimeisellä kurssikerralla kuljimme jo koko kurssiporukka jonossa Hämeenpuistossa ja ohitimme toisiamme ja muita koirakoita lähes tai jopa ihan hiljaa. Kaikista eniten kurssi kuitenkin vaikutti omaan suhtautumiseeni. Ensinnäkin on ollut äärettömän vapauttavaa kuulla koira-alan ammattilaisten suusta, että minulla on käsissäni haastava koira. Se tuntui suoraan sanoen synninpäästöltä. Krista rohkaisi minua, että vaikeampiakin tapauksia kuin Kajo on nähty, ja Riikka sanoi nostavansa hattua kaikille, jotka jaksavat tällaisten koirien kanssa tehdä töitä. Tietysti tiedostan, että koiranomistajana minulla on oman koirani edesottamuksista täysi vastuu, jota koirani haastava luonne ei poista tai edes vähennä, mutta ero omassa asenteessani aiempaan verrattuna on huikaiseva: tiedän nyt, etten ole koiranomistajana ja -kouluttajana täysi saapas. Minulle on vain sattunut reaktiivinen koira, jota minun täytyy opetella opettamaan, jotta voisimme molemmat rentoutua ja pitää hauskaa myös lenkkeillessämme.

Reaktiivisuus on termi, josta olin aiemminkin kuullut jonkin verran, mutta johon aloin vasta jonkin aikaa sitten perehtyä tarkemmin. Jos reaktiivisuus ei ole käsitteenä tuttu, suosittelen lukemaan Häntä Heilumaan -blogin kirjoittajan Saara Junttilan kirjoituksen siitä viime syyskuulta. Lainaan kirjoituksesta erään kohdan, joka erityisesti sykähdytti minua:

"Voin kertoa aluksi, mistä reaktiivisuus ei johdu. Se ei johdu sinusta. Eikä se johdu koirastasi. Eikä johtajuusongelmasta. -- Joskus tällaisia asioita vain tapahtuu. Vaikka koiran kasvattaisi pennusta asti täydellisesti sosiaalistaen ja tehden kaikkensa, joskus käy vain huono tuuri."

Reaktiivisen koiran omistajan sitkeä seuralainen on itsesyytös. Ja jos et itse aina muistakaan syyttää koirasi käytöksestä omaa taitamattomuuttasi, niin joku muu varmasti muistaa. Kun tulee yksi onnistunut ohitus, jonka aikana koira haukahtaa tai murahtaa vain kerran ohikulkijalle, mikään ei tapa onnistumisen riemua niin tehokkaasti kuin ulkopuolisen kommentti vihaisesta tai huonosti koulutetusta koirasta. Olisikin ihan äärettömän tärkeää muistaa, että vain sinä itse tiedät, kuinka paljon työtä koirasi kanssa on jo tehty, jotta on päästy nykyiseen pisteeseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä sellaista onnistumisen tunnetta, joka on syntynyt yhdistelmästä verta, hikeä ja kyyneleitä. Pahimpina päivinä näitä kaikkia, ihan konkreettisesti.

Käytännön esimerkki edellisestä: osallistuimme marraskuun lopussa Kajon kanssa Tampereen näyttelyyn, koska halusin siitä toisen arvostelun sitten pentuluokkien jälkeen. Tulokseksi saimme H:n, ja vaikka moni meidän puolesta sitä pahoittelikin, olin itse onneni kukkuloilla. Kajo oli lähes koko kehän ajan hiljaa, ei yrittänyt syödä ketään, suostui juoksemaan kanssani muiden junnukoirien välissä ja antoi tuomarin käydä kroppansa läpi pöydällä, mikä vastasi meille lottovoittoa! Kukaan sellainen, joka ei minun ja Kajon historiasta tiedä, tuskin ymmärsi, miksi olin keltaisen pahviläpyskän vilahtamisesta niin onnellinen, mutta ei se mitään. Pääasia, että minä tiedän ja ymmärrän, ja olen tähän asti kulkemastamme matkasta ylpeä.

Palkinnoksi kirjava Pikku Perkeleeni pääsi kehän jälkeen messuhallin viereiseen koirapuistoon juoksemaan ja mutapainimaan lapinkoiranartun kanssa. Ei ole vaikea arvata, kummasta puuhasta koira nautti enemmän, misseilystä vai leikkihetkestä.

Tähän loppuun vielä maininta, että aloin noin kuukausi sitten syöttää Kajolle YuCALM Dog -lisäravinnetta, jota markkinoidaan stressaantuville ja hermostuneille koirille tarkoitettuna rauhoittavana valmisteena. Vielä en osaa sen vaikutuksista sanoa, mutta tulen luultavasti myöhemmin kirjoittamaan siitä täällä. Sain sen kokeilemiseen vahvoja suosituksia tutuilta koiraharrastajilta, joten toivotaan, että toimii meilläkin!

Valonkajo

Syksyllä 2016 elämäni muuttui kertalaakista, kun mittelspitz-uros Kajo (08/2016) muutti kahden muun mitteliuroksen seuraksi meille. Lauman keski-ikä nuorentui hujauksessa: seitsenviikkoinen pieni jääkarhu on alusta asti pitänyt huolen, että nyt 8- ja 12-vuotiailla Hipulla ja Kodalla ei ole kotona ollut yhtäkään tylsää hetkeä. Tämän blogin tarkoituksena onkin jakaa arkemme ilot ja surut, onnistumiset ja vastoinkäymiset, ja toimia minulle kanavana purkaa mieltäni haastavan koiranalun kanssa. Tämä ensimmäinen blogipostaus valottaa taustojamme ja toimii sekä esittelynä että pohjana tuleville mietteille.

Vasemmalta oikealla Kajo, Hippu ja Koda. Koda asuu tällä hetkellä vanhempieni luona, kun Kajo opettelee kunnon koirakansalaiseksi.

Minun ja Kajon kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tai no, ainakin minun puoleltani: neliviikkoista duracell-pattereilla käyvää pentua kiinnosti enemmän sisarusten kanssa myllääminen kuin ihminen, joka ikävästi keskeytti hurjan leikin ja hypisteli käsissään. Minulle ei ollut tarkoitus tulla pentua, olin vain tullut niitä katsomaan, kun kerran kyse oli vanhimman koirani Hipun lapsenlapsista. Reissussa mukana oli myös perhe, joka oli pentueesta valitsemassa itselleen koiraa, ja kasvattajan suosittelemia vaihtoehtoja olivat Kajo ja sen kerma veli. Perhe päätyi kermaan poikaan, ja sillä hetkellä, kun he tämän päätöksen tekivät, jokin sisälläni tuntui kerrassaan särkyvän: Eivätkö he huomanneet, kuinka kerrassaan ainutlaatuinen tuo pieni jääkarhun näköinen otus oli, kuinka sen jokainen ele ja liike tuntui viestivän itsevarmuutta, aktiivisuutta ja uteliaisuutta? (Tähän väliin huomautan, että kyseisen perheen valitsema Sakke-veli on oikein ihana tapaus ja varmasti omistajilleen paras mahdollinen valinta - en ollut pentuhavainnoissani erityisen objektiivinen!) Muiden pennunihastelijoiden siirryttyä kahvittelemaan otin valkean pennun syliini ja katselin sitä. Sormiani vasten tunsin sen pienen sydämen kiihkeän sykkeen, mutta hetken kuluttua pentu alkoi rauhoittua ja sen silmät alkoivat lupsua unisina. Yhtäkkiä silmäni alkoivat kostua ja sydäntäni puristaa: en tulisi ehkä enää koskaan näkemään tätä pientä koiranalkua. Joku muu veisi sen kotiinsa, muodostaisi sen kanssa loppuelämän kestävän siteen, harrastaisi sen kanssa, eläisi sen kanssa joka päivä. Päätös syntyi oikeastaan siinä, sillä hetkellä: tämä pentu oli minun siitä hetkestä, kun sen näin. Kasvattajalle sanoin miettiväni viikonlopun yli, mutta lauantaina junamatkalla kotiin huomasin puristavani kännykkää kädet hikisinä ja soittavani Arjalle: "Mä otan sen pennun."

Kajo 6 viikkoa

Jos olisin tiennyt, millaisen dynamiittipötkön saisin käsiini, olisinko silti ottanut Kajon? Sinänsä hölmö kysymys, koska eihän koiraa ottaessa ikinä voi tietää, mitä saa. Kyllä Kajosta jo pentuna näki, että sillä oli luonnetta, korkea saalisvietti ja itsenäisyyttä, mutta en minä tietenkään tiennyt, millainen koira siitä tulisi. En tiedä vieläkään, kun ikää tuolla (tällä hetkellä lenkin ja leikin väsyttämällä ja onnellisen näköisenä nukkuvalla) otuksella on vasta vuosi ja kuukausi. Sen kyllä tiedän, etten ihan tällaiseen persoonaan osannut varautua.

Kajo on todella monia asioita: Se on minuun voimakkaasti kiintynyt, leikkisä, koirasosiaalinen (paitsi hihnassa vieraita koiria kohtaan), älykäs, sylikoira ja loputtoman utelias. Pentuajan harjoittelun seurauksena se pitää kynsienleikkuusta eikä vastustele pesemistä. Se rakastaa irti hepuloimista ja vedessä lotraamista, ja se palvoo vanhempieni 9-vuotiasta "Niki-setää". Agilitya ensimmäistä kertaa kokeiltuamme se jo teki itsenäisen putken ja (rimattomille) hypyille irtoamista. Kajo pitää ihmisistä, kunhan ensin pääsee rotutyypillisen varautumisensa yli. Näiden perusteella kuulostaa todella ihanteelliselta koiralta, eikös?

Yhteiselomme ei kuitenkaan ole ollut helpoimmasta päästä. Tai no, kai sen voi suoraankin sanoa: olen välillä ollut Kajon kanssa täysin hukassa. Ensimmäinen ja varmaan suurin hankaluus sen kanssa on ollut ihan käsittämätön reaktioherkkyys: oli kyseessä sitten tuulessa heiluva muovipussi tai lähestyvä ihminen/koira/varis/lehti, Kajon kaikki huomio kohdistuu siihen - yleensä vielä äänen kera. Yritä siinä sitten heilutella namia tai lelua. Voin sanoa, että kokeiltu on. Toinen ongelmamme liittyykin tähän: rotumääritelmän mukaan mittelit ovat oppivaisia ja helppoja kouluttaa. Juu, oppiihan se. Esimerkiksi syömään tabascoa, kiipeämään pentuaitauksen ja koiraportin yli ja kiipeämään sohvan selkänojalle natustamaan sitä. Helposta koulutettavuudesta voisin esittää muutaman vastalauseen. Välillä tosin mietin, että mahtaako minulla muutenkin olla kotona ennemmin jonkinlainen hyeenan ja piraijan hybridi kuin mitteli.

Esimerkki: Koirakirjoissa sanotaan (ja moni koiratuttukin on tätä minulle sanonut), että pentu lopettaa puremisen, kun ihminen vingahtaa, koska se yhdistää tämän pentuesisaruksensa inahdukseen, kun leikki menee liian rajuksi. Kajon mielestä vinkuminen taas oli selvä merkki siitä, että nyt kannattaa purra vielä lujempaa - ja niillä naskalihampailla se muuten sattui ihan pirusti. Ehkä Kajo oli sitä mieltä, että kyllä ihminen nyt enemmän kestää, ihan turha siinä on kitistä.

Olen elänyt koko elämäni koirien kanssa, mutta koskaan aiemmin ei ole vastaan tullut koiraa, jota ei varsinaisesti kiinnosta, mitä minä teen, se kun motivoituu enemmän oikeastaan kaikesta muusta. Varsinkin ulkona muille koirilla rähjäämisestä ja kiljumisesta. Ja lelujen, kenkien, mattojen ja kaiken syötäväksi kelpaavan ja kelpaamattomankin syömisestä (tosi tarina: kerran lattialle tipahti kakan mukana ruuvi). Ja Hipun härnäämisestä. Kun sekä keskittymiskyky että ihmisen kanssa tekemisen motivaatio tuntuvat menevän miinuksen puolelle, ei omistajaa ihan kauheasti hymyilytä.

Ja voi herranjestas, että tällä koiralla on virtaa. Kun Kajolla oli ikää alle puoli vuotta, puolentoista tunnin lenkin, leluilla riehuttamisen, älyä vaativan tekemisen ja luiden pureskelun jälkeen meno saattoi hyvin jatkua vielä tunteja, minkä jälkeen pentu nukkui ehkä puoli tuntia, ja sitten taas mentiin. Hankalimpia ovat olleet päivät, joina meinaan itse hukkua opiskelutehtäviin ja muutenkin mieli on matalalla ja stressitaso korkealla, ja sisällä ja ulkonakin riehuu Hurrikaani Kajo.

Olen saanut Kajon käytöksestä muilta ihmisiltä palautetta, joka on monesti saanut minut kyseenalaistamaan sekä koirankoulutustaitoni että kaikki tietoni koirista: Se vaikuttaa vihaiselta. Se tarvitsee vain enemmän kuria. Toi koira ei kyllä oo normaali. Sä voit palauttaa sen, jos olet siihen pettynyt.

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut rohkaisua ja kannustusta. Minulle on sanottu, että olen tehnyt Kajon kanssa todella paljon töitä, mikä näkyy sen käytöksessä (ainakin joskus), ja että kyllä siitä vielä hyvä koira tulee. Tähän yritän itsekin uskoa niinä päivinä, joina tämä minun valkoinen pieni perkeleeni haukkuu rappukäytävässä naapurit ja rähjää ulkona kaikelle ja kaikille, järsii sohvatyynyä, hyökkii hampaat edellä kiinni käteen leikin lomassa ja ylipäätään koettelee kärsivällisyyttäni kaikin mahdollisin tavoin.

On se kuitenkin rauhoittunut ihan älyttömästi. Tänään juuri luennolla istuessani muistelin, kuinka viime syksynä kotiin mennessäni en koskaan tiennyt, olisiko vastassa koirien haukkumisesta valittava naapuri vai lattialla iso liuska seinästä revittyä tapettia, vaiko oikein hyvällä tuurilla molemmat. Kajo on nimittäin aina ollut todella hyvä kahdessa asiassa: kiljumisessa ja sisustamisessa. Todella suuren työn ja toisaalta ajan kulumisen seurauksena meno on onneksi hidastunut: nykyään eteisessä vastassa on useimmiten kaksi uneliaasti venyttelevää koiraa, ja korkeintaan mattoa on hiukan nyplätty.

Myönnän, että muutaman kerran, kaikista vaikeimpina hetkinä, on käynyt mielessä, olisiko Kajo onnellisempi jonkun muun koirana. Jonkun sellaisen, joka voisi tarjota sille jatkuvasti jotakin mielekästä tekemistä ja osaisi toimia sen kanssa aina oikein ja ilman hermojen menetystä. Ehkä kirjoitan tästä enemmän ensi kerralla.

Näillä kuitenkin mennään eteenpäin. Kajo on niin monella tapaa minun elämäni uusi aamu ja kirkas kajastus, joka tuli valaisemaan arkeamme keskellä pimeää syksyä.