Reaktiivinen koira ja kastraatio - uhka vai mahdollisuus?

Koiran lisääntymiskyvyn poistaminen steriloimalla tai kastroimalla on asia, joka jakaa yleensä voimakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi Hankikoira.fi-sivustolla on lueteltu useampia kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja sekä koiran terveyden että käytökselle, ja mielestäni onkin hyvä, että toimenpiteiden hyviä ja huonoja puolia tuodaan esille. Kajon kohdalla olen kastraation mahdollisuutta miettinyt, ja tätä mahdollisuutta minulle on usein myös väläytelty koirani käytöksestä johtuen. Kastraatiota kuuleekin usein suositeltavan aggressiivisille uroksille, jos niiden käytöksen epäillään johtuvan testosteroniboostista. Toisaalta aran koiran kastroimisesta yleensä varoitellaan, sillä on mahdollista, että tämän egoboostin poistaminen tekee jo valmiiksi epävarmasta koirasta vieläkin pelokkaamman. Mikä siis on totuus? No, yksinkertaista vastausta ei tähänkään (yllätys yllätys) ole, mutta tartuin mahdollisuuteen oppia lisää, kun Sporttirakki tarjosi jäsenilleen ja ulkopuolisille eläinlääkäri Tuulia Applebyn nettiluennon hormonien vaikutuksesta koiran käyttäytymiseen 3.7.2018. Tämänkertaisen postauksen sisältöön haetaankin vauhtia tämän luennon opeista: onko Kajon kaltaisen reaktiivisen uroksen kastrointi kuolleena syntynyt ajatus vai potentiaalinen vaihtoehto?

Luennon alkuun Tuulia kävi läpi perustietoa hormoneista ja niiden toiminnasta. Näitä en ala avaamaan täällä ihan jo siitä syystä, että todennäköisesti jonkun asiantuntijan tarkastaessa luentomuistiinpanojani punakynä viuhuisi vimmatusti... Eli kannattaa suhtautua varauksella kaikkeen, mitä tässä kirjoitan, sillä en missään nimessä ole eläinlääketieteen amattilainen, vaan kirjoitan puhtaasti oman ymmärrykseni pohjalta. No, olennaista hormoneissa kuitenkin on, että ne vaikuttavat sen todennäköisyyteen, miten eläin käyttäytyy - ei siis puhuta absoluuttisista totuuksista ja varmuuksista, ja Tuulia teroittikin kuulijoille luennon aikana useaan kertaan, kuinka jokainen koira on yksilö, jonka fysiologiaan ja käytökseen vaikuttavat sekä sen hermosto että hormonit. Näin ollen ei ole tarjolla mitään kristallipalloa, jolla voitaisiin tarkasti ennustaa kastraation (tai sterilaation) koirassa aiheuttamaa muutosta.

Uroskoiran kastroimisesta tuli paljon itselleni uutta informaatiota. Esimerkiksi uroskoiran testosteronin (eli sukupuolihormonin) tuotanto alkaa jo sikiövaiheessa ennen syntymää, ja juuri ennen syntymää sikiön aivot ovatkin herkät testosteronin vaikutukselle. Nämä vaikutukset ovat pysyviä ja vaikuttavat aivorakenteeseen, mikä selittänee osittain sitä, että koiran myöhempi kastroiminen ei vie pois sen "uroksisuutta". Mielenkiintoista oli myös kuulla, että osa urosten testosteronista voi vaikuttaa myös narttuihin, jos esimerkiksi kohdussa erittyy urospuolisten sikiöiden vuoksi runsaasti testosteronia. Tämä voi vaikuttaa myös narttukoiran käytökseen. Kun harkitaan uroskoiran kastrointia, tärkeää olisi Tuulian mukaan pohtia asian monia eri puolia: Ensinnäkään kaikki koiran ongelmallisina pidetyt piirteet eivät poistu leikkaamalla, sillä osa käytöksestä on opittua. Jokaisen koiran kohdalla leikkausta tulisi harkita yksilöllisesti ottaen huomioon koiran terveys ja leikkaamisen mahdolliset vaikutukset koiran käytökseen. Lisäksi rotujen välillä on eroa esimerkiksi leikkaamisen aiheuttamissa riskeissä. Kastraatiota ei siis voida automaattisesti suositella kaikille uroksille - tai sterilaatiota kaikille nartuille - mikä toki on mielestäni sanomattakin selvää.

Kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja Tuulia käsitteli tutkimustiedon pohjalta. Uroskoiralla kastraatioon liittyviä haittavaikutuksia ovat lihominen, mahdollinen karvanlaadun muutos (mikä mitteleillä on kokemukseni mukaan aika yleistä), eturistisiteen repeämän riskin (tilastollinen) kasvaminen ja eturauhaskasvaimet, ja kastraatiolla voi mahdollisesti olla yhteyttä myös nivelvaivoihin ja muihin kasvaimiin. Kajon kanssa elämisen näkökulmasta minua kiinnostivat kuitenkin enemmän käytökselliset vaikutukset, ja niitäkin Tuulia onneksi käsitteli laajasti. Tällä hetkellä vallalla on käsitys, jonka mukaan kastroimisen ja testosteronin erityksen lakkaamisen myötä koira edelleen reagoi, mutta reagoiminen on vähäisempää ja koira palautuu (sitä kiihdyttävistä) tilanteista nopeammin. Kastraation siis ajatellaan vähentävän reaktiivisuutta. Tärkeää on kuitenkin kiinnittää huomiota käytöksen syihin: testosteroni nostaa riskiä reagoida aggressiivisesti, mutta koira ei kuitenkaan reagoi ilman syytä.

En muista, kuinka montaa tutkimusta Tuulia käytti tässä kohtaa lähteenä, mutta ainakin yhdessä tutkimuksessa oli havaittu kastraation myötä koirien reaktiivisuuden, riskinoton ja aggression laskevan, mikä noin käytännössä voisi tarkoittaa helpompaa elämää aiemmin testosteronihuuruissaan pullistelleen uroskoiran kanssa. Varjopuolena havaittiin kuitenkin myös itsevarmuuden laskevan kastraation myötä, mikä voisi aran ja/tai pelkoaggressiivisen koiran kohdalla näyttäytyä niin, että koira puolustaa itseään sitä pelottavissa tilanteissa vielä enemmän. Prosentuaalisesti tällainen "taantuma" ei ole todennäköinen, mutta kastraatiota harkitessa se on mahdollisuus, joka kannattaa kuitenkin ottaa huomioon. Aggressiotason muutosta tarkastellessa taas havaittiin, että ihmisiin kohdistuva aggressio harvoin helpotti kastraation myötä, mutta uroskoiran toisiin uroksiin kohdistuva aggressiivisuus oli melko riippuvaista testosteronista. Olennaisiksi nousevat siis jälleen syyt koiran käytökseen: mistä juuri tämän koiran aggressiivisuus johtuu? Kastraatio auttaa siis vain testosteronista johtuvaan käytökseen, ja toisaalta opittu käytös voi jatkua, vaikka testosteronitaso laskee. Kiinnostava oli mielestäni myös vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa tehty huomio, että pelkoa ja aggressiota esiintyi vähemmän niillä koirilla, joilla testosteronia oli ollut pidempään kehossa: kastroimista voidaan siis pitää parempana vaihtoehtona, kun koira on aikuinen (yli 1 v.) ja sen kehitys on ohi (toisaalta Tuulian mukaan koira on sosiaalisesti aikuinen vasta 2-3-vuotiaana). Myöhempää kastraatioajankohtaa Tuulia suositteli myös koiran luuston kehitystä ajatellen, sillä testosteroni vaikuttaa myös luustoon.

Yhtenä loppukaneeteista Tuulia esittikin, että koiran käytökselliset ongelmat eivät yleensä mene vain "itsestään ohi" leikkaamisella, mutta toisaalta ei ehkä ole mielekästä elämää koiralle tai ihmiselle, jos koulutuksen avulla ei edistytä ja leikkauksen tiedetään melko varmasti auttavan kyseisen koiran käytösongelmiin. Kastraation myötä reaktiivisuus yleensä helpottaa, mutta arkuus ei (tosin itse en ymmärrä näiden olevan täysin toisistaan erillisiä ilmiöitä). Näin ollen ainakaan vielä kastroiminen ei kuulosta Kajolle sopivalta vaihtoehdolta, sillä ainakin osa sen minun näkökulmastani ongelmallisesta käytöksestä vaikuttaa johtuvan arkuudesta. Odotellaan siis luultavasti vielä muutama vuosi, ja jos Kajon arkuus helpottaa aikuisen koiran itsevarmuuden myötä mutta reaktiivisuus säilyy, voidaan kokeilla kemiallista kastraatiota. Kajon kanssa kun ei onneksi muita "uroskoiran ongelmia", kuten yliseksuaalista käytöstä ja sisällä kintun nostamista, ole ollut.

Kaiken kaikkiaan Tuulian luento oli hyvin havainnollistava, ja uroskoiran kastraation lisäksi käsiteltiin laajasti myös stressiä sekä narttukoiran sterilaatiota, jotka kuitenkin jätin tämän postauksen ulkopuolelle. Jos jollekulle tarjoutuu mahdollisuus saman tai samankaltaisen luennon kuuntelemiseen, niin suosittelen kyllä ehdottomasti!

Iloa pitkästä itkusta

Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa tätä tekstiä puolitoista kuukautta viimeisimmän postauksen jälkeen. Kuinka paljon voikaan muuttua niin lyhyessä ajassa!

Kuten viimeksi kirjoitin, sekä Kajo että vanhempi koiramme Hippu lähtivät vanhemmilleni hoitoon määrittelemättömäksi ajaksi, jotta saisimme täällä kotona kerätä voimia ja palautua kaikesta siitä stressistä, jota meillä oli viime aikoina ollut. No, todellisuudessa tämä määrittelemätön aika jäi niinkin lyhyeksi kuin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi, sillä teini-Kajo päätti, ettei halua enää tulla toimeen vanhempieni nuorimman uroksen, kuitenkin jo 9-vuotiaan Kodan kanssa. Ne kyräilivät toisiaan, provosoivat katseellaan, murisivat ja ottivat lopulta jopa kolme kertaa tunnin sisällä yhteen. Ei sellaisia koiria kuulu jatkuvasti pitää yhdessä, sillä sen kaltainen elämä on ihan älyttömän stressaavaa ja ikävää kaikille osapuolille väliaikaisenakin ratkaisuna.

Itku kurkussa lähdin hakemaan Kajoa Helsingistä kotiin. Hippu sai vielä jäädä, sillä elättelimme toiveita, että vain Kajon kanssa voisi kuitenkin olla helpompaa kuin kahden koiran kanssa, vaikka Hippu maailman kultaisin pappakoira onkin.

Pakko myöntää, etten olisi koskaan uskonut näkeväni Kajossa sellaista muutosta.

En muista aikajanaa ihan tarkalleen, sillä viimeiset kuusi viikkoa ovat menneet ihan käsittämättömän nopeasti. Aloitimme Kajon kanssa arkitaitokurssin Kotikoiralla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että joka keskiviikko (miinus yksi kerta, jona olin itse sairaana) seikkailimme bussilla ja kävellen Ruotulaan. Bussimatkan jälkeen käveltävää oli suuntaansa puolisentoista kilometriä, mikä tuntui sopivan Kajolle oikein hyvin: kun treenikentälle ei menty ihan täysissä kiihtymistiloissa, vaan alla oli jo jonkinlainen lenkki, Kajo vaikutti sopivasti hieman väsyneeltä paikalle päästyämme. Aluksi tein sen virheen, että olimme paikalla aivan liian ajoissa, jolloin Kajo ehti jo vähän kyllästyä ennen koulutuksen alkua, mutta kurssin loppua kohti ajoittaminen sujui yhä paremmin.

Ensimmäisen kerran tapasimme Kotikoiran Johannan kanssa puoli tuntia ennen ensimmäistä treenikertaa, jotta voisimme yhdessä miettiä, sopisiko kurssi meille ja olisiko Johannalla antaa meille välineitä arkemme helpottamiseksi. Puolituntisen aikana Johanna ehti nähdä hyvin paljon siitä, millainen Kajo on - tosin tietysti pieni Perkele käyttäytyi kuin herran terttu esitellessään, kuinka hyvin hän osaa omistajaansa olla kontaktissa. Johannaan Kajo ihastui ihan täysillä, vaikka ensin vierasta ihmistä pitikin epäillä ja huudella jonkin aikaa. Lopulta Kajo kuitenkin yritti kiivetä kouluttajan syliin ja pussata hänet puhki, eli jotkin herneet Kahjon päässä ilmeisesti kohtasivat. Voitte vain uskoa, kuinka helpottunut olin, kun Johanna oli sitä mieltä, että olimme tervetulleita kurssille.

Ensimmäinen treenikerta oli melko helvetillinen. Ensimmäisen vartin vain kävelin Kajon kanssa puiston toisessa päässä kuin kurssilla olleet kaksi muuta koirakkoa ja yritin saada sen keskittymään kanssani olemiseen. Kajo oli ihan älyttömän stressaantunut, repi toisten koirien luoksi, läähätti, tuijotteli ja haukkui sekä vikisi. En ole ihan varma, halusiko se vain tekemään tuttavuutta vai haastamaan riitaa, mutta käytöksessä se näkyi valtavana levottomuutena ja kiihtymyksenä. Kun Kajo oli hieman rauhoittunut, pääsimme näkösuojan turvin melko lähelle muita koirakoita, ja muistaakseni sain Kajon jopa tekemään kanssani jotain. Kierrokset nousivat nollasta sataan hyvin nopeasti, jos se näki vilauksen toisesta koirasta tai kuuli toisen haukkuvan, mutta olin jo siitä ihan valtavan ylpeä, ettei sillä mennyt kuppi täysin nurin.

Kurssin aikana harjoittelimme Kajon kanssa enimmäkseen tunnetilaa - kyllä, sitä voi harjoitella! Tarkoituksena oli saada Kajo ihan vain rauhoittumaan olosuhteissa, joissa sitä jännittivät ympärillämme tapahtuneet asiat, ja saada se keskittymään johonkin muuhun. Meinasin muutaman kerran pillahtaa treeneissä itkuun, kun huomasin Kajon tekevän sellaisia asioita, joihin en ikinä olisi uskonut meidän pystyvän. Ensimmäistä kertaa, kun Kajo keskittyi työskentelemään "puuhaboksin" (pahvilaatikko, jossa on rypistettyjä sanomalehden sivuja ja johon piilotetaan koiralle nameja sen löydettäväksi) parissa, vaikka se tiesi kuusen toisella puolella olevan toinen koira, olin mykistynyt. Vielä mykistyneempi olin, kun sain Kajon tekemään samoissa olosuhteissa temppuja kanssani ja harjoittelemaan huomiomerkkiä eli ääntä, jolla saan sen kiinnittämään huomion itseeni. Tämän opettelussa meillä on vielä paljon tekemistä, mutta uskon sen tuovan minulle yhden tavan lisää kommunikoida Kajon kanssa.

Kajo ja puuhaboksi

Kaikkein huikein asia tapahtui kuitenkin viimeiselle kurssikerralla. Harjoittelimme huomiomerkkiä ja kiertelimme ympäri puistoa, ja lopulta päädyimme näköetäisyydelle treenikaveristamme. Ja mitä tekee Kajo? Katsoo toista koiraa, käy maahan ja kääntää katseensa pois koirasta. Olin suoraan sanottuna sanaton. Kouluttaja-Johanna iloitsi kanssani: Kajo päätti itse olla välittämättä muutaman kymmenen metrin päässä olevasta koirasta! Pääsimme treenien aikana jopa lyhentämään tätä välimatkaa, vaikka silloin toinen koira alkoi Kajoa jo vähän kiinnostaakin. Se pysyi kuitenkin hiljaa.

Yhdessä puuhailu Kajon kanssa on huomaamattani saanut minut myös muuttamaan suhtautumistani siihen. Onnistumisen kokemukset ovat saaneet minut uskaltamaan enemmän. Olemme käyneet muutamaan otteeseen koirapuistossa niin, ettei muita koiria ole ollut samassa aitauksessa kanssamme, mutta isojen puolella koiria on kuitenkin ollut. Ensin Kajo on yleensä vetänyt niiden kanssa muutamat kärhämärundit, mutta sen jälkeen olen saanut sen huomion itseeni. Edellispäivänä olimme puistossa niin, että naapuriaitauksessa oli kaksi isoa koiraa, joista toinen mielellään tuijotteli Kajoa aidalla. Aluksi näillä jätkillä meni vähän turhan kovaa, mutta haettuani Kajon muutaman kerran pois aidalta ärisemästä se jäi luokseni keskelle "omaa puoltamme" makaamaan ja katseli lähes rauhassa toisten koirien menoa. Silittelin sitä rauhallisesti, kehuin vuolaasti rauhallisella, pehmeällä äänellä ja annoin sille nameja maasta etsittäväksi. Olisin voinut haljeta ylpeydestä.

Kotonakin meillä on ollut helpompaa. Kajo ei ole enää pariin viikkoon reagoinut kissaan niin voimakkaasti, ja antaa sen esimerkiksi raapia raapima-alustojaan ilman pikkupoliiseilua. Edelleen se saattaa lähteä Maunon perään tämän spurtatessa, mutta vähemmän mielestäni sitäkin. Yksinolo oli Kajolle aluksi ilman Hippua todella vaikeaa, mutta nyt se jää enimmäkseen hiljaa kotiin ja vaikuttaa juuri heränneen, kun tulemme takaisin. Minun perääni se haikailee kovin, mutta senkin kanssa tehdään jatkuvasti töitä.

Ulkoilukin on jotenkin helpottunut. Tai itse asiassa aika paljonkin. Edelleen
vieraat koirat aiheuttavat valtavan reaktion, samoin juoksevat lapset, mutta muuten Kajo tuntuu olevan pihalla rennompi. Varsinkin myöhään illalla tai yöllä, kun en pidä sillä kuonokoppaa (vähemmän ärsykkeitä = vähemmän riskejä), se ottaa minuun erittäin usein kontaktia ja tulee vasemmalle tai oikealle puolelleni seuraamaan. Toki se tietää, että aina välillä palkkaan sitä myös nameilla, mutta uskon, että oikeasti se vain haluaa olla minulle mieliksi - se kun ei ole millään tavalla ahne koira. Ei se ottaisi kontaktia, jos sitä ei kiinnostaisi.

Nyt arkitaitokurssin loputtua meillä ei ole mitään säännöllistä harrastusta, mutta on mahdollista, että pääsemme elokuussa kokeilemaan jäljestystä. Luulen, että siitä Kajo voisi pitää: paljon haistelua, metsässä kulkemista eikä muita koiria lähettyvillä. Noseworkia meille on myös suositeltu, mutta pitää ensin selvitellä, onnistuisiko sen kokeileminen jossakin niin, että saisimme olla yksin ilman muiden koirien läsnäoloa. Se kun on vielä turhan suuri ärsyke.

Tällä hetkellä olo on helpottunut ja toiveikas, mutta myönnän olevani huolissani siitä, miten käy, kun Hippu tulee takaisin kotiin. Onko Kajo käyttäytynyt nyt niin hyvin siksi, ettei sillä ole vanhempaa opasta, johon tukeutua? Tai siksi, että oikeasti se viihtyy paremmin ainoana koirana, vaikka Hipun kanssa yrittääkin usein leikkiä? Näihin kysymyksiin en kuitenkaan saa vastausta ennen kuin Hippu palaa kotiin.

Ja onhan meillä kaikilla Hippua jo tosi kova ikävä. Varmasti myös Mauno-kissalla, vaikkei se sitä koskaan myöntäisi.

You can break my heart in two

But when it heals, it beats for you

I know it's forward, but it's true

Won't lie, I'd go back to you

You know, my thoughts are running loose

It's just a thing you make me do

And I could fight, but what's the use?

I know I'd go back to you

Selena Gomez - Back to You