Hetkinen. Reaktiivinen?
En muista, olenko täällä blogissa vielä tullut kaapista ulos persoonallisuushäiriöisenä, mutta jos en, niin hoidetaan nyt sekin alta pois. Hei, nimeni on Nea ja olen 23-vuotias. Minulla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, ja erinäisten oireilujen jälkeen sain "virallisen" diagnoosin viime vuonna.
Blogiani aiemmin lukeneet tai minut tuntevat tietävät, että olen Kajon reaktiivisen käytöksen alkamisen jälkeen kipuillut paljon sen kanssa, olenko itse tehnyt koirastani sellaisen kuin se on, onnistunut jollakin tavalla vaikuttamaan sen kehitykseen niin perustavanlaatuisesti, että koko koira on mennyt pilalle. No, samoja syytöksiä on tullut myös muilta ihmisiltä, mutta itse olen aina ollut pahin viholliseni.
Minua täysin tervepäisen koiran pilaamisesta syyttäneet voivat nyt virnuilla voitonriemuisesti: "Mitä minä sanoin!" Epävakaa omistaja, epävakaa koira. Eivätkä he ole täysin väärässä. Hassua kyllä, minua ja Kajoa tosiaan yhdistävät piirteet, joista sekä ihmisistä että koirista puhuttaessa voidaan käyttää ilmaisua reaktiivisuus: reagoimme kohtuuttomalta vaikuttavan voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin ja palaudumme tällaisista tilanteista hitaasti. Sekä ihmisillä että koirilla käytöksen ilmenemiseen vaikuttavat perimä ja ympäristö. Olemme siis Kajon kanssa voittaneet geenilotossa tietyn alttiuden, joka on yhdessä ympäristön vaikutuksen kanssa tehnyt meistä tällaisia kuin olemme.
Mitä paremmin olen Kajoa oppinut lukemaan, sitä paremmin onneksi pystyn ennakoimaan. Joidenkin ihmisten kohdalla vain tiedän, ettei nyt päästä ohi ilman rähinää: Kajon elekieli muuttuu, korvat saattavat vaihtaa asentoa ja liikerata yleensä muuttuu. Aina en pysty erittelemään, mistä tiedän Kajon varmasti reagoivan esimerkiksi singahtamalla hampaat tanassa ohikulkijan luokse, jos en ota sitä käskyn alle ja asetu itse sen ja ihmisen väliin. Suurin osa ohituksista menee kuitenkin kauniisti niin, ettei Kajo reagoi ollenkaan, jos vaan muistan itse viestittää, ettei mitään hätää ole: rauhallinen hengitys sisään ja ulos, olkapäät rennoiksi alas (jolloin hihnan asento samalla muuttuu, minkä koira tuntee, jos hihna on kireällä), katse sivuun ohikulkijasta ja rintamasuuntakin mielellään poispäin. On ihan käsittämätöntä, kuinka 99 %:ssa ohituksista pystyn ennakoimaan koirani reaktion, vaikka vielä vuosi sitten tuntui täysin mahdottomalta ohittaa ketään hihna löysänä silloin, kun Kajolla ei ole koppaa päässä.
Kajon kohdalla olen miettinyt paljon käsitettä käteen sopiva koira. Sopisiko minulle paremmin koira, joka ei niin tarkasti lukisi ailahtelevia tunteitani? No, ainakin elämä sellaisen koiran kanssa olisi varmasti tasaisempaa. Sopisiko Kajon omistajaksi paremmin tasainen ja rauhallinen ihminen, jota eivät pienet mullistukset heilauta? Mahdollisesti. Joinakin päivinä tuntuu kiistatta siltä, ettei minun ja Kajon yhteisen veneen kaatamiseksi vaadita kuin pieni tuulenvire ja matala aalto.
Toisaalta asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: kuka voisi paremmin ymmärtää tilannetta, jossa jokin ärsyke saa ihan suunniltaan eivätkä reaktiot ole omassa hallinnassa, kuin samojen ongelmien kanssa painiva? Suurin ero minun ja Kajon välillä toki on se, ettei Kajo pysty reflektoimaan omaa toimintaansa ja asettumaan sen yläpuolelle, jolloin minun tehtäväkseni jää navigoiminen tässä superstimuloivassa maailmassa.
En ole ihan varma, mikä tämän postauksen perimmäinen viesti on, mutta tuntui tärkeältä saada se kirjoitettua. Kaikissa meissä on jotakin, mihin emme voi vaikuttaa, mutta ihanteellisessa ympäristössä voimme kehittää näitä ominaisuuksia ja löytää vaihtoehtoisia toimintatapoja - ja jos hyvä tuuri käy, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea tätä työtä yksin.
Sä luet mua
kuin avointa kirjaa
Me puhutaan
vaik ollaan hiljaa
(Hukka ja Mama - Selja)
