Olen yrittänyt parin viime päivän aikana opetella seuraavaa fraasia: "Älä tule, tää vaalea voi purra." On suorastaan hämmentävää, kuinka moni ihminen haluaa lähestyä koiraa, joka oman tulkintani mukaan viestittää kaikilla käytössään olevilla tavoilla, että älä tule luokseni, minua pelottaa. Lapset pystyn hyvin ymmärtämään, sillä onhan pörröinen ja nallen näköinen koira hauska ilmestys, jota olisi kiva päästä vähän silittelemään ja rapsuttelemaan. Koiran haukkukaan ei kaikkia lapsia pelota, ja ehkä osa luuleekin koiran haukkuvan innosta. Ikävän usein olen kuitenkin Kajon kanssa törmännyt sekä lapsiin että aikuisiin, jotka eivät ole kuunnelleet pyyntöäni olla lähestymättä pelokasta koiraa ja joko jatkaa matkaa tai jäädä paikoilleen odottamaan, että saan Kajon rauhoittumaan ja se pääsee tutustumaan omilla ehdoillaan ja omaan tahtiinsa. Kenen vastuulla on, jos kiinni oleva koirani puree ohikulkijaa, joka ei ole kehotustani uskonut? En haluaisi koskaan ottaa tästä käytännössä selvää, mutta voisin kuvitella, että en saisi osakseni kovin suurta myötätuntoa.
Tämän kertainen postaus kumpuaa lähes silkasta epätoivosta ja turhautumisesta. Luvassa ei ole erityisen toiveikasta ja optimistista luettavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä päästä vähän nollaamaan ajatuksiani. Pahoittelen siis jo etukäteen synkkää ja mahdollisesti katkeilevaakin kirjallista piehtarointia!
Joulun välipäivinä Kajo pääsi vierailemaan Työ- ja elinkeinoministeriössä moikkaamassa työntekijöitä. Siellä se käyttäytyi oikein hienosti!
Viime postauksessa kirjoitin Kajon reaktiivisuudesta, mutta joidenkin läheltä piti -kohtaamisten seurauksena minusta on tuntunut siltä, että voisi olla aiheellista katsoa peiliin yhä tarkemmin. Onko minulla hyppysissäni reaktiivisen lisäksi myös pelkoaggressiivinen koira? Jo Nikin, perheemme kolmannen mittelin, kanssa jouduin oppimaan kantapään kautta, että rähisevän koiran hampaiden ulottuville ei laiteta käsiä. Kajon kanssa ei tarvinnut muistutella kuin muutaman kerran, miltä ihoon painuvat hampaat tuntuvat, ennen kuin tajusin pitää käteni poissa ja turvautua hihnaan raahatessani ärhentelevää spitziä perässäni pois toisen koiran luota. Koiran kiskomista hihnassa en kutsuisi missään nimessä kouluttamiseksi, mutta myönnän tämän reilun vuoden yhteiselomme aikana lähes joka päivä törmänneeni tilanteeseen, jossa en ole kokenut voivani tehdä mitään muutakaan. Kuinka saada kontakti koiraan, joka toisen koiran tai epäilyttävän/pelottavan ihmisen nähdessään yrittää kaikin voimin päästä kohteen luokse sillä asenteella, että hyökkäys on paras puolustus?
Tänään Kajosta löytyi myös uusi piirre, joka ei ole suinkaan tavaton murkkuikäiselle urokselle mutta joka tuntui jälleen yhdeltä iskulta vyön alle. Olen jo pitkään iloinnut siitä, kuinka hyvin Kajo on muiden koirien kanssa tullut toimeen irti ollessaan, siis ilman hihan tuomaa painetta, mutta tänään kelkka kääntyi melko jyrkästi. Koirapuistossa selkeästi vielä pentuikäinen lapinkoirauros hyppäsi Kajon selkään kesken leikin, ja arvelinkin, ettei Kajo sitä sulata, mutta kummallisinta oli mielestäni Kajon reaktio: se antoi lapinkoiran roikkua selässään niin kauan, kunnes lapinkoiran omistaja otti koiransa pois Kajon selästä, minkä jälkeen Kajo nosti erittäin tosissaan olevan kuuloisesti rähinän ja lähti jahtaamaan pentua ympäri puistoa. Muutaman kierroksen se jaksoi lapinkoiraa jahdata, kunnes lopetti käskystäni. Ajattelin katsoa, josko kurinpalautus olisi Kajon mielestä ollut riittävä ja se olisi sillä jättänyt nuoremman koiran rauhaan, mutta lapinkoiran lähtiessä juoksuun Kajo riensi perään ja yritti ilmeisesti varoituksenomaisesti näykkiä toista koiraa poskeen. Lapinkoira ehti vielä toistamiseen kammeta itsensä Kajon selkään, kunnes ehdin niiden luokse, ja Kajo vastasi jälleen rähinällä. (Tarkennettakoon tässä, että rähinä suuntautui nimenomaan toiseen koiraan eikä minuun.) Lähdimme tietysti puistosta tämän episodin jälkeen, Kajo ympäristöä kytäten niin kuin yleensä ja minä mieli mustana ja neuvottomana. Tietysti vanhempi koira saa varoittaa selkään hyppäävää pentua, ettei sen sovi käyttäytyä niin, mutta missä menee raja sallitun välien selvittelyn ja aggressiivisen käyttäytymisen välillä? Suoraan sanottuna en tiedä, mutta itse en halunnut nähdä, tikkaisiko Kajo tilaisuuden tullen pentua kuonoon.
Kajon käytös koirapuistossa sai minut pohtimaan myös koirani resurssikäyttäytymistä. En tiedä, voiko Kajoa sanoa suoraan resurssiaggressiiviseksi, mutta sellaisia piirteitä sillä ehdottomasti on. Lelunsa se jakaa muiden koirien kanssa ja hakeekin leikkiin, mutta ruokakuppiinsa se suhtautuu yllättävän omistavasti siihen nähden, ettei se läheskään aina syö ruokaansa loppuun tai välttämättä edes osoita mitään mielenkiintoa sitä kohtaan. Myös kupin puolustamisen sen tekee tavalla, jota en itse ihan ymmärrä: se antaa toisen koiran mennä kupilleen ja syödä, mutta jos ihminen puuttuu tilanteeseen esimerkiksi käskemällä toisen koiran pois, Kajo alkaa rähistä kupilleen tulleelle koiralle ja selvästi haastaa. Tämä ongelma tietysti on ollut helppo ratkaistava, ja nykyään Kajo saakin syödä yksin ilman pelkoa siitä, että joku yrittäisi sen kupille. En kuitenkaan voi olla löytämättä yhtäläisyyttä tämän käytöksen ja tämän päivän koirapuistokäytöksen välillä. Jos tilanteet pelkistetään, molemmissa tapauksissa Kajo on odottanut ihmisen reaktiota ennen aggressiivista käytöstä. Tämän tulkitsisin itse nimenomaan pelosta johtuvaksi käytökseksi, jossa koira puolustaa itseään/omaisuuttaan vasta, kun ihminen on puuttunut tilanteeseen ja vienyt "uhan" eli toisen koiran pois Kajon välittömästä tilasta.
Sekä vanhat että uudet ongelmat Kajon kanssa herättävät minussa lähes poikkeuksetta kaksi kysymystä. Yksi: olenko minä aiheuttanut tämän? Kaksi: mitä voin asialle tehdä? Ensimmäisen kysymyksen suhteen olen pohdiskelemalla harvoin tullut hullua hurskaammaksi, ja tällä hetkellä toivonkin enemmän kuin mitään muuta saavani Kajolle pian ajan silmä-, polvi-, kyynär- ja lonkkatarkastuksiin. Viime rokotuskäynnin yhteydessä pyysin eläinlääkäriä käymään Kajon perusteellisesti läpi, sillä sekä sen käytös että lenkeillä näkyvä erityisesti toisen takajalan "pompotus" ovat saaneet minut epäilemään, että Kajon polvissa ei olisi kaikki ihan kunnossa. Eläinlääkäri antoikin tukensa epäilyilleni ja suositteli ortopedillä käyntiä, ja sinne ehkä suunnataankin, kunhan Kajon polvet on ensin virallisesti tutkittu patellaluksaation varalta.
Eläinlääkärin lausunto 11.12.2017
Mitä toiseen kysymykseen tulee, päälläni ei ole tällä hetkellä tarjota mitään konkreettisia tapoja arkemme helpottamiseksi. Kajo syö päivittäin YuCALM Dogia, joka alkuun tuntui vahvistavan sen kontaktia minuun ja tasoittavan sen käytöstä, mutta nyt tuntuu, kuin olisimme jälleen ajautuneet umpikujaan. Sisällä Kajo on mitä ihanin koira, mutta ulkoilu on äärettömän stressaavaa sekä minulle että sille itselleen, ja välillä huomaan miettiväni, uskallanko enää koskaan ottaa koiraa Kajon jälkeen. Mitä jos en osaa kouluttaa sitä(kään)? Mitä jos seuraava koira osoittautuukin vielä haastavammaksi? Onneksi uuden koiran hankkiminen ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtaista, ja toisaalta tiedän itsekin olevani taipuvainen pessimismiin.
Toivottavasti seuraavalla kerralla palaan asiaan jälleen hieman toiveikkaammissa merkeissä.
Kajo ja "Niki-setä" joulun aikaan. Joululoman vietimme Helsingissä, jossa viisi mitteliä pitivät huolen menosta ja melskeestä.
