Dreams and reality

I'm not sure what I am searching for

My dreams and reality

are worlds which collide

Confusion, illusion,

are dancing side by side

Kotipelto - Dreams and Reality

Pitkä kesä on viimein päättymässä ja tuntuu hyvältä hetkeltä pysähtyä pohtimaan, mitä meidän elämässämme on kolmen kuukauden aikana tapahtunut ja missä mennään. Allekirjoittaneen sairasloma päättyy sekin tähän viikkoon, ja vaikka välillä tuntuu siltä, että takana on musta kesä, on tapahtunut myös paljon mukavia ja eteenpäin katsomaan houkuttelevia asioita.

Peltolammilla vanhoja lenkkimaastoja ihailemassa heinäkuun alussa.

Ensinnäkin meillä juhlittiin kahtia synttäreitä kesän aikana: Kajo täytti kolme ja Hippu peräti 14! Olen aina mieltänyt, että vasta kolmevuotiaana mitteli on aikuinen, ja vaikka Kajo monissa tilanteissa käyttäytyy edelleen kuin pentu tai vähintään kuriton teini, on se selvästi saanut itsevarmuutta ja älliä päähän. Tästä ehkä paras esimerkki on sen mallikelpoinen käytös vanhempieni mittelinpennun Haikun kanssa: siinä missä perheen vanhemmat koirat karttavat vauvakoiran naskalihampaita ja innokasta häsellystä, Kajo vaikuttaa olevan mitä kärsivällisin ja viitseliäin leikkisetä, joka fyysisesti laskeutuu pennun tasolle, antaa sen haukkua ihan naamansa edessä ja vastaa leikkimieliseen hampailuun pienempää kuitenkaan satuttamatta. On ollut ihan valtava helpotus nähdä, kuinka nätisti Kajo osaa Haikun kanssa olla, sillä aikaisemmat kohtaamiset pentujen kanssa eivät aina ole olleet yhtä onnistuneita. Toivottavasti Kajon leikkimielisyys säilyy vielä pitkään, jotta se pääsee sitten omankin talouden pentukoiraa joskus leikittämään. :)

Kajo ja Haiku heinäkuun lopulla. Haiku on kuvan ottamisen jälkeen kovasti kasvanut ja muuttunut oranssimmaksi.

Kesän alussa asetin höntsätavoitteeksi omatoimisen treenailun fiiliksen mukaan. Joinakin päivinä ei tullut tehtyä muuta kuin pakolliset lenkit, mutta uiminen osoittautui Kajolle oikein mieluiseksi harrastukseksi (Hippu sen sijaan teki selväksi, että häntä on turha yrittää saada veteen, ja mieluummin hyöri keppien kanssa ja hinkkasi itseään hiekkaiseen nurmikkoon). Uimisen lisäksi käytiin lähialueen eri kentillä treenailemassa: Kajon kanssa on tehty seuruupätkiä, pyörähdyksiä (nämä sujuvat jo lähes ilman käsimerkkiä!), paikkiksia ja luopumista, Hipun kanssa on tehty lyhyitä rally-pätkiä - ilman kylttejä - ja kokeiltu käytännössä joidenkin koiratanssikoreografian osien toimimista, kun Kajo ei ko. temppuja vielä ole osannut. Koiratanssin suhteen päänvaivaa tuottaa HTM-ohjelman musiikki: haluaisin jotakin sellaista, jota jaksaisi kuunnella treenistä toiseen ja joka on itselleni tärkeä, mutta juuri meille sopivaa kappaletta ei tunnu löytyvän. Freestyleen kappale on onneksi jo valittu, mutta ohjelman treenaaminen sen sijaan on jäänyt retuperälle. Onneksi nyt elokuussa starttaavat koiratanssin irtotunnit, joille Kajon kanssa olemme tervetulleita. Ehkä siellä saadaan pakettia taas vähän enemmän kasaan.

Uimamaisteri/kahlailija Haisu

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen kaiken muun ohessa prosessoinut sitä, mitä tavoitteita meillä Kajon kanssa on nyt, kun jossakin taka-alalla ei enää vainoa pelko siitä, ettei minulla ole resursseja tämän koiran kanssa tekemiseen. Viime viikonloppu valoi minuun toivoa entistä enemmän, kun Kajo käyttäytyi nätisti julkisissa kulkuneuvoissa Helsingin-reissullamme ja tuli mainiosti toimeen vanhempieni toisen koiran kanssa ilman merkkiäkään aiempien tapaamisten tappeluista ja kyräilyistä. Koiratanssin koulutusohjaajaharjoittelijan vetämässä treenissä Kahjo pystyi toimimaan kentällä olevista muista koirista huolimatta ja oli hetken jopa irti harjoitellessamme. Nyt voisi olla hyvä hetki uusien tavoitteiden asettamiseen, eikös?

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissa mahdottomista odotuksista, jotka olin asettanut jo silloin, kun Kajo "oli vielä Anttilan postimyynnissä", kuten isäni tapaa sanoa. Alitajuntani synkissä pohjavirroissa uiskentelee edelleen häilyviä, vettyneitä kuvia minusta ja Kajosta palkintopalleilla, arvokisoista ja nimiämme kantavista tuloslistoista, ja näistä kuvista tuskin pääsen koskaan täysin eroon. Vastikään kuitenkin törmäsin eräässä Facebook-ryhmässä hienoon analyysiin haaveiden luonteesta, ja tämä sai minut pohtimaan omaa suhdettani haaveisiin ja tavoitteisiin. Ensinnäkin monet niistä asioista, joita olen pitänyt tavoitteina, ovat olleet puhtaasti haavekuvia. Tavoitteet sisältävät oletuksen siitä, että niiden eteen on konkreettisesti tehtävä jotakin, asetettava välitavoitteita ja jatkuvasti suunniteltava ja reflektoitava jo tehtyä työtä. Tämänhetkistä treenitapaani voi tuskin kutsua tällaiseksi, sillä teemme milloin mitäkin, aina sillä hetkellä motivoituneesti ja tarkasti, mutta pitkällä tähtäimellä olen huono pysymään rutiineissa ja aikataulussa. Tämä selittää hyvin sitäkin, miksi freestyle-ohjelmassamme on tällä hetkellä enemmän aukkoja kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran suunnittelin...

Erityisesti seuraava seikka iskostui päähäni tästä mainitsemastani fb-julkaisusta: haaveet ovat usein epärealistisia jo siksi, että ne eivät ole erityisen tarkkoja. Kun haaveilen minusta ja Kajosta palkintopallilla, näen mielessäni itseni iloitsemassa tehdystä työstä ja menestyksestä ja muita ihmisiä ympärillä iloitsemassa kanssani. Mistä silloin oikeastaan haaveilen? Sadoista ja taas sadoista tunneista perusasennon hinkkaamista ja seuruupaikan säätöä, ohjatuista treeneistä vähintään kahdesti viikossa, kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkoista kisapaikoille ja opettavaisista pettymyksistä, joita väkisin tulee koiraharrastuksissa vastaan? Aika harvoin. Palkintohaaveeni perustuvat lähes yksinomaan tunteeseen siitä, että nyt me olemme hyviä ja olemme näyttäneet kaikille, nyt minä olen hyvä, kelpaan tämän koiran omistajaksi ja kouluttajaksi ja voin todistaa vääräksi kaikki ne, jotka ovat koiranomistajataitojani epäilleet. Kokemuksesta tiedän, että menestys on väliaikaista ja halutessaan omasta suorituksesta löytää aina kritisoitavaa, joten tunne, jota niin kiihkeästi jahtaan, ei edes ole sidoksissa haikailemiini tunnustuksiin. Palkintopallihaaveet eivät myöskään ole Kajoa vaan pelkästään minua varten. Koirani ei ole minulle välineitä - rakastan niitä liikaa suhtautuakseni niihin sellaisina - mutta eivät ne ymmärrä menestyksen päälle. Niille kaikki on siinä, mitä me yhdessä teemme, muiden arvotuksista riippumatta.

Palaan edelleen ajatuksiin, joita tämä ylistämäni fb-päivitys minussa herätti. Kirjoittajan mukaan epärealistisiin toiveisiin takertumisen sijaan itseä kohtaan reilumpaa ja kannustavampaa olisi keskittyä niihin asioihin, jotka itsessään tuottavat iloa ja joihin suhtautuu intohimolla. Minulla on läheinen ystävä, joka treenaa koiransa kanssa paljon, osallistuu koulutuksiin treenipaikan välimatkasta piittaamatta, asettaa itselleen ja koiralleen realistisia tavoitteita ja nauttii koiran kanssa tekemisestä ja viilaamisesta (nämä ovat tietysti vain omia tulkintojani(!), vain hän itse todella tietää oikeat intohimonsa ja toiveensa). Olen joskus ollut tukahduttavan kateellinen hänen tavastaan suhtautua koiraharrastamiseen, innostaan oppia uutta, rohkeudestaan kokeilla ja pitkäpinnaisuudestaan pyrkiä kohti omia tavoitteitaan. Myönnetään, olen sitä joskus edelleen. Toisaalta sama ihminen on ollut tukenani Kajon tuhotessa vuokra-asuntoa ja kiljuessa yksin jäädessään, tasapainotellessani sen reaktiivisuuden, terävyyden ja arkuuden kanssa ja ylipäätään pohtiessani, mitä helvettiä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Kateuden sijaan tunnenkin yhä enemmän kiitollisuutta ja iloa siitä, että olen saanut kirittäjäkseni näin mahtavan tyypin, joka osaa iloita kanssani sellaisista pienistä mutta niin valtavista edistysaskelista kuin että koira ei singahda maassa olevaan leluun ilman lupaa tai ottaa ohitettavan lapsen sijaan kontaktia minuun. Olemme molemmat koiraihmisiä henkeen ja vereen, mutta koska olemme eri ihmisiä (yllätys!), meillä on erilaiset kiinnostuksenkohteet, motivaattorit ja tavat toimia. Haluamme molemmat koirillemme parasta, ja vaikka toisen tavoite olisivat arvokisat ja toisen remmilenkki ilman rähinöitä, ne ovat tavoitteina yhtä arvokkaita, jos ne ovat asioita joita todella haluamme ja joiden eteen jaksamme tehdä töitä. Näitä tavoitteita kohti pyrkiessämme voimme molemmat välillä vaihtaa vapaalle ja lähteä metsään höntsäilemään karvakamujemme kanssa sekä valittamaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Eiku.

Tiivistetysti siis: tee sitä, minkä tekeminen tuottaa sinulle iloa. Tavoitteista on eniten hyötyä silloin, kun niihin pyrkiminenkin tuottaa tyydytystä!

Keskustan menoa ihmettelemässä synttäripäivänä 20.8.2019.

Lähtipäs taas laukalle, mutta ainakin itselleni auki kirjoitetut ajatukset ovat usein avain oivalluksiin.

Fakta: Kajo on 3-vuotias eikä se ole MVA, TVA. RTVA tai edes TK1 tai RTK1. Meillä ei ole virallisissa kisoissa vielä yhtäkään starttia (eikä ole hetkeen tulossakaan). Niin siinä vaan kävi, eikä sen tarvitse kertoa minusta koiranomistajana muuta kuin että nämä eivät ole olleet juuri meidän tavoitteitani.

Toinen fakta: Kajolle on varattuna aika kastraatioon 11.9. ja allekirjoittaneen aivot ovat ehkä viimein otollisessa tilassa tuottamaan sellaisia kuvia, joissa olemme oikeasti minä ja Kajo eikä vain tunnistamattomia hahmoja epätarkassa ympäristössä. Tästä on hyvä jatkaa!

0, 100 ja kaikki siltä väliltä

Lukusuoralla nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Jo nollan ja yhden välillä niitä on ääretön määrä: 0,1; 0,11; 0,111... Ja niin edespäin. Miksi elämässä kuitenkin usein tuntuu siltä, että aina on pakko olla jommassakummassa päässä, tehdä täysillä tai jättää kokonaan tekemättä?

Sellainen matematiikkavertaus aluksi. Totta puhuen olen tällä hetkellä ihan puhki. Tai olen ollut. Olen kolmatta viikkoa sairaslomalla, ja pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että aamulla on ihan mukavaa nousta ylös ja lähteä koirien kanssa nauttimaan kesän läpitunkevasta auringosta, hiukset harakanpesäksi pörröttävästä tuulesta ja linsseihin benji-hyppäävistä sadepisaroista. Takana on yksi elämäni pisimmistä vuosista, mutta koska tämä on koirablogi, ei mennä asian ytimeen vaan napsitaan palasia meidän elämästämme viimeisimmän päivityksen jälkeen.

Helmikuun lopussa aloitimme Kajon kanssa koiratanssikurssin. En odottanut siltä paljoakaan siinä mielessä, että arvelin ainakin ensimmäisten treenikertojen menevän Kajon kanssa yhteisen sävelen etsimiseen ja muiden koirien huomiotta jättämisen harjoitteluun, mutta Kajo yllätti totaalisesti tekemällä mitä siltä pyydettiin - jopa silloin, kun kentällä oli samanaikaisesti neljä muutakin koirakkoa treenaamassa. Kurssin aikana hioimme jo osaamiamme liikkeitä, Kajo oppi jalkojeni välistä pujottelun niin, että minä peruutan, harjoittelimme erilaisia hyppyjä ja kokeilimme erilaisia variaatioita seuruista ja pyörähdyksistä. Kursinpa kurssin aikana kokoon jopa alkeellisen freestyle-ohjelman, joka saatiin esittää muille ryhmäläisille ja kouluttajallemme, ja kun Kajo otti ihan innoissaan kontaktia, tarjosi ylimääräisiäkin temppuja ja oli kaikin tavoin ihan mahtava, meinasi ohjaajalle tulla tippa linssiin. Saatiin sivustaseuraajilta kannustavaa palautetta, mutta kaikista paras palaute tuli pienen valkean tuikkivista silmistä: Ihan parasta tehdään lisää nyt heti! Löydettiin ehdottomasti meidän oma laji, ja kevään aikana ollaan aina välillä muisteltu ensiesityksemme koreografiaa ja harjoiteltu erityisesti tassutemppuja. Kun kemiallisen kastraation doping-aika loppuu, voisin hyvin nähdä meidät kokeilemassa siipiämme koiratanssin möllikisoissa tutulla hallilla, fiilistelemässä ja testailemassa.

Pääsiäisenä oltiin isommalla porukalla mökillä Keski-Suomessa. Oli kivaa päästä vähäksi aikaa pois kaupungin paineistavasta arjesta, ja koirat selvästi nauttivat, kun saivat juoksennella pihalla mielin määrin ja lekotella vastikään lumen paljastamalla nurmella. Kajo ja vanhempieni koira Koda keksivät viimeisinä päivinä ottaa vähän mittaa toisistaan, mutta muuten lomailu kahden eri lauman leikkaamattomien urosten kanssa sujui yllättävän sopuisasti.

Huhtikuun lopussa tapahtui arkeamme merkittävästi helpottanut muutos, kun muutimme samassa kaupunginosassa syrjempään ja ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen. Ei ole mitään niin ihanaa tapaa aloittaa päivä kuin pujahtaa talon pihasta suoraan metsään, käydä järvellä kääntymässä (ja Kahjo luonnollisesti järvivedessä vilvoittelemassa), etsiskellä uusia reittejä ja eksyä tietäen, että takaisin löydetään kuitenkin. (Eksyminen on muuten täysin aliarvostettua - milloin muulloin sitä saisi niin ihanasti olla vähän ajasta irrallaan ja todella nähdä ympärilleen?) On ihanaa asua niin lähellä luontoa, ettei lenkillä tarvitse tarvitse nähdä juuri ketään. Hippu ja Kajo tassuttelevat innoissaan metsässä uusia hajuja tuoksutellen, ja varsinkin Kajosta näkee selvästi, että se on uudessa ympäristössämme paljon rennompi kuin edellisen kodin tienoilla.

Kimppalenkeillä ollaan käyty harvakseltaan, mutta kesän mittaan asia toivottavasti korjaantuu. Toissapäivänä otin Kahjon mukaan ja lähdin ystäväni ja hänen teinikoiransa kanssa reippailemaan. Alkulenkistä hävetti, kun Kajo tapansa mukaan huuteli ihmisille ja koirille ja nappasipa minua kädestäkin, kun lenkkikaverin kanssa meinasi mennä sukset ristiin ja koppasin pikkujätkän pois toisen jaloista. No, keskellä eripuraa olevan koiran nappaaminen selkäkarvoista ei tunnetusti ole hyvä idea, mutta selvittiin molemmat säikähdyksellä. En kanna Kajolle kaunaa siitä, että sen vaistomainen reaktio on näykätä, jos ihminen varoittamatta tarttuu kiinni karvoista. Ehkä pitäisi, mutta joskus äkillisiä tilanteita vain tulee, ja silloin ei aina ehdi miettiä sitä järkevintä toimintatapaa. Lenkin aikana tovereiden aiempi kisma unohtui, kun molemmat pääsivät päästelemään höyryjä, ja lenkin jälkeen ne juoksivatkin järven rannassa kuin päättömät kanat vesirajan ja rantanurmen väliä. Kajokin oli irti, ja oli ihana nähdä, kuinka se nautti koirakaverin kanssa rallattelusta.

Kesän aikana yritän vähän treenailla koirien kanssa: Hipun kanssa rally-tokoa ihan vain mielen virkistykseksi, Kajon kanssa mahdollisia liikkeitä freestyle-koreografiaan ja sitten ihan perusseuraamista, vasemman ja oikean puolen perusasentoa ja käännöksiä. Tuntuu jotenkin hullulta, että Kajo täyttää elokuussa jo kolme eikä se vieläkään osaa kunnon perusasentoa. Ei oikein ole riittänyt motivaatio sen viilaamiseen, kun tokouraa en meille ole kaavaillut, mutta kai sen voisi varmuuden vuoksi yrittää saada kuntoon. Ehkä tässä vielä innostutaan HTM:sta ja rally-tokosta. Yritän kuitenkin välttää varsinaista treenitavoitteiden asettamista, sillä tällä hetkellä riittää ihan vain se, että löydetään onnen pilkahduksia arjesta, nautitaan vapaudesta ja tehdään yhdessä hauskoja juttuja.

Nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Mustan ja valkoisen välissä on valtava määrä erilaisia harmaan sävyjä. Auto olisi aika turha kapistus, jos käytettävissä olisivat vain pakki ja kutonen. Tänä kesänä meidän ainoa tavoite on selvittää, miten siistiä elämä voikaan olla, jos aina ei tarvitse tehdä kaikkea täysillä.

Kaksi reaktiivista (Kuin avointa kirjaa)

"Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien mieliala on reaktiivinen, toisin sanoen mieliala vaihtelee keskimääräistä enemmän. Tunteiden epävakaus ilmenee huomattavina, voimakkaina muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan." (Mielenterveystalo: Epävakaa persoonallisuus.)

Hetkinen. Reaktiivinen?

En muista, olenko täällä blogissa vielä tullut kaapista ulos persoonallisuushäiriöisenä, mutta jos en, niin hoidetaan nyt sekin alta pois. Hei, nimeni on Nea ja olen 23-vuotias. Minulla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, ja erinäisten oireilujen jälkeen sain "virallisen" diagnoosin viime vuonna.

Blogiani aiemmin lukeneet tai minut tuntevat tietävät, että olen Kajon reaktiivisen käytöksen alkamisen jälkeen kipuillut paljon sen kanssa, olenko itse tehnyt koirastani sellaisen kuin se on, onnistunut jollakin tavalla vaikuttamaan sen kehitykseen niin perustavanlaatuisesti, että koko koira on mennyt pilalle. No, samoja syytöksiä on tullut myös muilta ihmisiltä, mutta itse olen aina ollut pahin viholliseni.

Minua täysin tervepäisen koiran pilaamisesta syyttäneet voivat nyt virnuilla voitonriemuisesti: "Mitä minä sanoin!" Epävakaa omistaja, epävakaa koira. Eivätkä he ole täysin väärässä. Hassua kyllä, minua ja Kajoa tosiaan yhdistävät piirteet, joista sekä ihmisistä että koirista puhuttaessa voidaan käyttää ilmaisua reaktiivisuus: reagoimme kohtuuttomalta vaikuttavan voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin ja palaudumme tällaisista tilanteista hitaasti. Sekä ihmisillä että koirilla käytöksen ilmenemiseen vaikuttavat perimä ja ympäristö. Olemme siis Kajon kanssa voittaneet geenilotossa tietyn alttiuden, joka on yhdessä ympäristön vaikutuksen kanssa tehnyt meistä tällaisia kuin olemme.

Kajo on aina ollut erittäin taitava lukemaan minun tunnetilojani ja käytöstäni. En sanoisi sitä ohjaajapehmeäksi koiraksi, sillä se ei ota käskyjäni itseensä, joskus jopa haistattaa niille täysin pitkät. Sen sijaan se lukee minusta asioita, joita en aluksi edes käsittänyt sen voivan ymmärtää: kun ohitamme ulkona ihmisiä, se, miten minä reagoin, on Kajon käytöksen suhteen avainasemassa.

Mitä paremmin olen Kajoa oppinut lukemaan, sitä paremmin onneksi pystyn ennakoimaan. Joidenkin ihmisten kohdalla vain tiedän, ettei nyt päästä ohi ilman rähinää: Kajon elekieli muuttuu, korvat saattavat vaihtaa asentoa ja liikerata yleensä muuttuu. Aina en pysty erittelemään, mistä tiedän Kajon varmasti reagoivan esimerkiksi singahtamalla hampaat tanassa ohikulkijan luokse, jos en ota sitä käskyn alle ja asetu itse sen ja ihmisen väliin. Suurin osa ohituksista menee kuitenkin kauniisti niin, ettei Kajo reagoi ollenkaan, jos vaan muistan itse viestittää, ettei mitään hätää ole: rauhallinen hengitys sisään ja ulos, olkapäät rennoiksi alas (jolloin hihnan asento samalla muuttuu, minkä koira tuntee, jos hihna on kireällä), katse sivuun ohikulkijasta ja rintamasuuntakin mielellään poispäin. On ihan käsittämätöntä, kuinka 99 %:ssa ohituksista pystyn ennakoimaan koirani reaktion, vaikka vielä vuosi sitten tuntui täysin mahdottomalta ohittaa ketään hihna löysänä silloin, kun Kajolla ei ole koppaa päässä.

Kajon kohdalla olen miettinyt paljon käsitettä käteen sopiva koira. Sopisiko minulle paremmin koira, joka ei niin tarkasti lukisi ailahtelevia tunteitani? No, ainakin elämä sellaisen koiran kanssa olisi varmasti tasaisempaa. Sopisiko Kajon omistajaksi paremmin tasainen ja rauhallinen ihminen, jota eivät pienet mullistukset heilauta? Mahdollisesti. Joinakin päivinä tuntuu kiistatta siltä, ettei minun ja Kajon yhteisen veneen kaatamiseksi vaadita kuin pieni tuulenvire ja matala aalto.

Toisaalta asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: kuka voisi paremmin ymmärtää tilannetta, jossa jokin ärsyke saa ihan suunniltaan eivätkä reaktiot ole omassa hallinnassa, kuin samojen ongelmien kanssa painiva? Suurin ero minun ja Kajon välillä toki on se, ettei Kajo pysty reflektoimaan omaa toimintaansa ja asettumaan sen yläpuolelle, jolloin minun tehtäväkseni jää navigoiminen tässä superstimuloivassa maailmassa.

En ole ihan varma, mikä tämän postauksen perimmäinen viesti on, mutta tuntui tärkeältä saada se kirjoitettua. Kaikissa meissä on jotakin, mihin emme voi vaikuttaa, mutta ihanteellisessa ympäristössä voimme kehittää näitä ominaisuuksia ja löytää vaihtoehtoisia toimintatapoja - ja jos hyvä tuuri käy, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea tätä työtä yksin.

Sä luet mua

kuin avointa kirjaa

Me puhutaan

vaik ollaan hiljaa

(Hukka ja Mama - Selja)

Kaiken se kestää

Viimeisimmästä päivityksestä on kulunut yli neljä kuukautta. Neljään kuukauteen mahtuu paljon asioita, niin paljon, että tunnen hieman syyllisyyttä siitä, etten ole niistä tänne aiemmin kirjoittanut. Yritän kuitenkin antaa itselleni armoa tässä: tämän blogin tarkoituksena ei ole vaatia mitään, ainoastaan antaa. Antaa minulle mahdollisuus avautua ja pohtia, kun siltä tuntuu, ja antaa sinulle, lukija, palanen meidän elämästämme.

Elokuussa Kajolle tehtiin kemiallinen kastraatio eli laitettiin lisääntymiskyvyn väliaikaisesti vievä implantti. Kastraatio lähti vaikuttamaan hitaasti, ja kun se lopulta alkoi vaikuttaa, sillä vaikutti alkuun olevan vain huonoja seurauksia: Kajosta tuli ärhäkämpi ja vieläkin reaktiivisempi, vieläkin arempi. Pikkuhiljaa vaikutus kuitenkin lähti tasaantumaan ja hyvät puolet alkoivat näkyä. Lyhytkestoisen (6-8 kk) implantin laitosta on kulunut nyt nelisen kuukautta, ja tällä hetkellä sekä Kajo että muu perhe vaikuttavat tyytyväisemmiltä kuin koskaan. Kajo syö nykyään ruokansa ja motivoituu ulkonakin ruoasta, jos palkkaustilanne ei ole liian kuormittava. Joihinkin koiriin se suhtautuu suvaitsevammin: naapurissamme asuva reilu viisikuinen kultainennoutajauros on tällä hetkellä Kajon paras kaveri, vaikka pennun mielipuuhiin kuuluukin Kajon selkään hyppiminen ja nypyttäminen. Kahjo on ystävästä ihan haltioissaan, ja toivon koko sydämestäni, että niiden ystävyys kestää pennun kasvun aikuiseksi urokseksi. Myös Kajon ja vanhemmillani nykyään asuvan Kodan välit vaikuttavat parantuneen: siinä missä viime vierailulla ne ottivat yhteen monta kertaa päivässä, joulun melkein viikon vierailusta selvittiin ilman yhtään riitaa, vaikka Koda selvästi edelleen kyräilee Kajoa. Niillä näyttää toimivan hyvin nykyinen järjestely, jossa samaa tilaa ja katsekontaktia vältellään.

Syksyllä rakas pappakoiramme Hippu tuli takaisin kotiin. Kemiallinen kastraatio lienee edesauttanut myös sitä, että Hipun kotiinpaluun jälkeen koirat eivät ole kertaakaan ottaneet yhteen. Muutoksesta voi olla kiittäminen myös nivelten toimintaa tukevaa YuMOVE Dog -valmistetta, jota Hippu syö säännöllisesti. Ihanaa, kun koko perhe on taas koossa, vaikka Kajon kesän aikana parantunut ulkokäytös onkin Hipun tulon jälkeen ottanut vähän takapakkia. Onneksi kotoa löytyy kaksi ulkoiluttajaa, ja olenkin pitänyt huolen, että Kajon kanssa pääsen myös ihan kahdestaan lenkkeilemään ja harjoittelemaan kontaktin ylläpitämistä myös kiihdyttävämmissä tilanteissa.

Syksyllä minä aloitin pedagogiset opinnot ja opetusharjoittelun, mikä on tarkoittanut koirille pitkiä päiviä, joskus erittäin vähäiseksi jäänyttä aktivointia ja myöhäisiä lenkkejä väsyneen taluttajan kanssa. Vaikka syksy oli rankka (ja keväästä tulee mahdollisesti vielä rankempi), en olisi selvinnyt ilman tassuterapiaa. Joskus tuntui ylivoimaiselta pitkän, henkisesti ja fyysisesti rankan päivän jälkeen lähteä ulos väistelemään muita koiria ja lapsia/juoksijoita/matkalaukkuja/jutteluhaluisia vanhuksia/mitäikinä, mutta mikään ei voi korvata sitä ehdotonta rakkautta, jota koirat niin pyyteettömästi tarjoavat. Tai ei, eivät tarjoa: niiden rakkaus on kuin hyökyaalto, joka vyöryy päälle vastustamattomana ja kyselemättä, muttei kaada maahan vaan syleilee ja sulkee sisäänsä, täyttää hehkuvalla voimalla. Eivät minun koirani tiedä, jos olen mokannut harjoitustunnin tai ollut liian väsynyt menemään luennolle. Eivät ne välitä niin kauan, kun saavat ruokaa, reippailua ja rakkautta.

Ne ovat aina niin paljon parempia kuin mitä me ihmiset ansaitsemme.

En ole ajatellut asettaa tälle vuodelle mitään erityisiä tavoitteita koirien suhteen. Kajon kanssa olisi tietysti mahtavaa päästä koiratanssikurssille ja suunnittelemaan omaa koreografiaa sekä harjoittelemaan kaikkia kivoja liikkeitä (musiikin olen meille jo valinnut, jippii!) ja elokuun jälkeen aion käydä kuvauttamassa sen selän sekä tutkituttamassa uudestaan silmät ja polvet. Kirurginen kastraatio saattaa myös kuulua tämän vuoden ohjelmistoon. Hippu taas saa nauttia ansaituista eläkepäivistään, jotka sisältävät ruokailua (Hipun suosikki), rauhallisia lenkkejä, mieltä virkistäviä temppuja ja Kajon ja Mauno-kissan päähänpistojen ylenkatsomista.

Uskon, että Kajon kanssa vaikein osuus on nyt takana. Päivä päivältä Kajosta tulee enemmän minun koirani, jota pystyn lukemaan yhä helpommin ja tarkemmin ja sen myötä vastaamaan paremmin sen tarpeisiin. Tätä kirjoittaessani Kajo nukkuu jaloissani pienenä keränä. Sen kylki kohoilee tasaisesti hengityksen tahdissa, tassut liikahtelevat unihyppyjen mukaan ja pienen kehon lämpö hohkaa jalkaani.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän pisteeseen, ja odotan kiinnostuksella, mitä tällä vuodella on meille tarjottavana.

Syvissä vesissä

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suuria oivalluksia koiran kouluttamisesta, vinkkejä muille arjen kanssa painiville tai edes viihdyttävää sisältöä. Oikeastaan tämä teksti ei edes liity kovin kiinteästi koiriin.

Jos olet todella hyvällä tuulella, etkä halua riskeerata harmaiden pilvien hiipimistä ajatuksiisi, klikkaa itsesi suosiolla pois. Tämän vuodatuksen kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joka tunnen sotkeutuneeni mustien ajatusteni sekavaan vyyhtiin. Olen kuitenkin iloinen, jos joku muu onnistuu löytämään tästä lohtua tai huomaamaan, että hei, tuo olen jollakin tavalla myös minä. En siis ole yksin.

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joina huomaan miettiväni, mitä olen kohta 2-vuotiaan koirani kanssa saanut aikaiseksi. Jo paljon ennen kuin tiesin vaalean jääkarhuterminaattorin tulevan osaksi koiralaumaani haaveilin vaikka ja mistä: Tokokokeessa nuori koirani tekisi innokkaan ja reippaan noudon, jota en koskaan Hipulle osannut opettaa. Rally-tokossa se oppisi peruuttamaan edessäni jo reilusti ennen mestariluokkaan pääsyä, mielellään jo ennen kisaamista. Agilityssa meidät kuulutettaisiin radalle, ja tuntisin halkeavani ylpeydestä, kun kuulisin oman nimeni yhteydessä sen kutsumanimen, jonka olin ensimmäiselle ikiomalle koiralleni valinnut. Ihan sama, millainen rata sitten tehtäisiin, mutta lähtö olisi varmasti hieno ja meillä olisi ihan järjettömän hauskaa.

No siis. Olisi ehkä kannattanut jo silloin suhtautua maltillisesti näihin haaveisiin, sillä ajatuksissani haaveilla on ikävä tapa saada tavoitteiden asema. Niinpä tunnen aika lailla epäonnistuneeni, kun koirani nyt lähes kaksivuotiaana on kokeillut ihan muutaman kerran agilitya (ja muistaakseni heittänyt kentällä joka kerta useamman luvattoman kunniakierroksen), emme ole käyneet mistään lajista edes alkeiskurssia ja pelkään niin älyttömän paljon tulevani leimatuksi saamattomaksi, laiskaksi ja kaikin tavoin paskaksi koiraharrastajaksi, joka vain itkee, että miksi mun koirasta ei tullut täydellistä. Sellaiseksi kun usein oloni tunnen varsinkin ihaillessani tuttujen saavutuksia ja iloa treeneissä, kisoissa ja ihan vain arjessa. Kateus on ruma tunne, jota en haluaisi kokea senkään vuoksi, että yleensä se on intohimoisessa ja itseään ruokkivassa suhteessa alemmuudentunteen kanssa.

Heinäkuu ei kohdellut meitä erityisen hyvin. Kajon etutassut alkoivat oireilla jatkuvien helteiden vuoksi, ja vanhempieni vanhin koira Jekku nukutettiin ikiuneen.

Olen tajunnut, että olen Kajon kanssa elätellyt toiveita jonkinlaisesta vaikeuksien kautta voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Siinä kaikki aikaisempi ponnistelu tulisi merkitykselliseksi sitten, kun olisimme jossakin lajissa huipulla ja voisin kertoa onnellisena siitä, kuinka lopulta onnistuimme kaiken tehdyn työn jälkeen. Voisin valaa toivoa muihin ihmisiin, jotka ovat kulkeneet koiransa kanssa kivisen tien, ja olla vihdoin tyytyväinen omaan suoritukseeni. Onhan tällaisen kärsimyksen pakko olla jotenkin merkittävää, onhan sillä oltava jokin pointti. Mutta kuten eräs kirjallisuustieteen professorini kärsimystä käsittelevällä teemakurssilla sanoi: kärsimys ei ole koskaan oikeutettua. Ei siitä tule tehdä merkityksellistä ja väylää parempaan elämään tai "uuteen syntymään".

Miksi ei riitä, että tiedän tehneeni Kajon kanssa jo paljon? Miksi sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten? Kajo ohittaa ulkona nätisti aikuiset ihmiset ja useimmiten myös lapset, se ottaa paremmin kontaktia ja on oppinut monia asioita, joita olen vain viitsinyt sille opettaa. Tavoitteellisessa harrastamisessa on tietysti tärkeää pyrkiä pitkällä tähtäimellä aina vain parempaan suoritukseen, mutta ei kukaan juokse maratoniakaan viiden hölkkälenkin jälkeen. Voisiko se joskus riittää, mitä me tällä hetkellä olemme ja mihin pystymme?

Haluaisin ihan hirveästi ilmoittautua Kajon kanssa jollekin harrastuskurssille, tokoon, rally-tokoon tai koiratanssiin. Ilmoittautumista harkitessanikin huomaan kuitenkin ahdistuvani siitä, mitä ihmiset meistä ja ennen kaikkea minusta tulevat ajattelemaan. Ymmärrän tietysti, ettei kenellekään ole kauhean rentouttavaa, jos yksi ryhmän koirista tuulettaa äänijänteitään tunnin tai puolitoista kerran viikossa - se ei ehkä ole ihan sitä, mitä treeneiltä yleensä toivotaan. Mutta tarkoittaako se, ettei meille ole tällä hetkellä sijaa missään? Vai onko se vain minun ahdistunut mieleni, joka pyörittelee näitä asioita ja on vakuuttunut siitä, että meitä tullaan katsomaan nenänvartta pitkin joka paikassa? En pitäisi sitä kovin mahdottomana ajatuksena. Tähän sopii aika hyvin ajatus, johon ystäväni on minut tutustuttanut: What would you do if you weren't afraid? Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Ainakin kokeilisin paljon rohkeammin omien ja koirani taitojen rajoja.

Jos nyt jotain positiivista, niin odotan kuin kuuta nousevaa elokuun lopussa järjestettäviä mittelspitzien kesäpäiviä. Tiedän, että siellä saamme aivan erilaisen mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja ehkäpä onnistuakin ilman tuomitsemista kuin missään muualla, sillä mitteli-ihmiset nyt vaan ovat ihan parhaita.

Iloa pitkästä itkusta

Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa tätä tekstiä puolitoista kuukautta viimeisimmän postauksen jälkeen. Kuinka paljon voikaan muuttua niin lyhyessä ajassa!

Kuten viimeksi kirjoitin, sekä Kajo että vanhempi koiramme Hippu lähtivät vanhemmilleni hoitoon määrittelemättömäksi ajaksi, jotta saisimme täällä kotona kerätä voimia ja palautua kaikesta siitä stressistä, jota meillä oli viime aikoina ollut. No, todellisuudessa tämä määrittelemätön aika jäi niinkin lyhyeksi kuin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi, sillä teini-Kajo päätti, ettei halua enää tulla toimeen vanhempieni nuorimman uroksen, kuitenkin jo 9-vuotiaan Kodan kanssa. Ne kyräilivät toisiaan, provosoivat katseellaan, murisivat ja ottivat lopulta jopa kolme kertaa tunnin sisällä yhteen. Ei sellaisia koiria kuulu jatkuvasti pitää yhdessä, sillä sen kaltainen elämä on ihan älyttömän stressaavaa ja ikävää kaikille osapuolille väliaikaisenakin ratkaisuna.

Itku kurkussa lähdin hakemaan Kajoa Helsingistä kotiin. Hippu sai vielä jäädä, sillä elättelimme toiveita, että vain Kajon kanssa voisi kuitenkin olla helpompaa kuin kahden koiran kanssa, vaikka Hippu maailman kultaisin pappakoira onkin.

Pakko myöntää, etten olisi koskaan uskonut näkeväni Kajossa sellaista muutosta.

En muista aikajanaa ihan tarkalleen, sillä viimeiset kuusi viikkoa ovat menneet ihan käsittämättömän nopeasti. Aloitimme Kajon kanssa arkitaitokurssin Kotikoiralla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että joka keskiviikko (miinus yksi kerta, jona olin itse sairaana) seikkailimme bussilla ja kävellen Ruotulaan. Bussimatkan jälkeen käveltävää oli suuntaansa puolisentoista kilometriä, mikä tuntui sopivan Kajolle oikein hyvin: kun treenikentälle ei menty ihan täysissä kiihtymistiloissa, vaan alla oli jo jonkinlainen lenkki, Kajo vaikutti sopivasti hieman väsyneeltä paikalle päästyämme. Aluksi tein sen virheen, että olimme paikalla aivan liian ajoissa, jolloin Kajo ehti jo vähän kyllästyä ennen koulutuksen alkua, mutta kurssin loppua kohti ajoittaminen sujui yhä paremmin.

Ensimmäisen kerran tapasimme Kotikoiran Johannan kanssa puoli tuntia ennen ensimmäistä treenikertaa, jotta voisimme yhdessä miettiä, sopisiko kurssi meille ja olisiko Johannalla antaa meille välineitä arkemme helpottamiseksi. Puolituntisen aikana Johanna ehti nähdä hyvin paljon siitä, millainen Kajo on - tosin tietysti pieni Perkele käyttäytyi kuin herran terttu esitellessään, kuinka hyvin hän osaa omistajaansa olla kontaktissa. Johannaan Kajo ihastui ihan täysillä, vaikka ensin vierasta ihmistä pitikin epäillä ja huudella jonkin aikaa. Lopulta Kajo kuitenkin yritti kiivetä kouluttajan syliin ja pussata hänet puhki, eli jotkin herneet Kahjon päässä ilmeisesti kohtasivat. Voitte vain uskoa, kuinka helpottunut olin, kun Johanna oli sitä mieltä, että olimme tervetulleita kurssille.

Ensimmäinen treenikerta oli melko helvetillinen. Ensimmäisen vartin vain kävelin Kajon kanssa puiston toisessa päässä kuin kurssilla olleet kaksi muuta koirakkoa ja yritin saada sen keskittymään kanssani olemiseen. Kajo oli ihan älyttömän stressaantunut, repi toisten koirien luoksi, läähätti, tuijotteli ja haukkui sekä vikisi. En ole ihan varma, halusiko se vain tekemään tuttavuutta vai haastamaan riitaa, mutta käytöksessä se näkyi valtavana levottomuutena ja kiihtymyksenä. Kun Kajo oli hieman rauhoittunut, pääsimme näkösuojan turvin melko lähelle muita koirakoita, ja muistaakseni sain Kajon jopa tekemään kanssani jotain. Kierrokset nousivat nollasta sataan hyvin nopeasti, jos se näki vilauksen toisesta koirasta tai kuuli toisen haukkuvan, mutta olin jo siitä ihan valtavan ylpeä, ettei sillä mennyt kuppi täysin nurin.

Kurssin aikana harjoittelimme Kajon kanssa enimmäkseen tunnetilaa - kyllä, sitä voi harjoitella! Tarkoituksena oli saada Kajo ihan vain rauhoittumaan olosuhteissa, joissa sitä jännittivät ympärillämme tapahtuneet asiat, ja saada se keskittymään johonkin muuhun. Meinasin muutaman kerran pillahtaa treeneissä itkuun, kun huomasin Kajon tekevän sellaisia asioita, joihin en ikinä olisi uskonut meidän pystyvän. Ensimmäistä kertaa, kun Kajo keskittyi työskentelemään "puuhaboksin" (pahvilaatikko, jossa on rypistettyjä sanomalehden sivuja ja johon piilotetaan koiralle nameja sen löydettäväksi) parissa, vaikka se tiesi kuusen toisella puolella olevan toinen koira, olin mykistynyt. Vielä mykistyneempi olin, kun sain Kajon tekemään samoissa olosuhteissa temppuja kanssani ja harjoittelemaan huomiomerkkiä eli ääntä, jolla saan sen kiinnittämään huomion itseeni. Tämän opettelussa meillä on vielä paljon tekemistä, mutta uskon sen tuovan minulle yhden tavan lisää kommunikoida Kajon kanssa.

Kajo ja puuhaboksi

Kaikkein huikein asia tapahtui kuitenkin viimeiselle kurssikerralla. Harjoittelimme huomiomerkkiä ja kiertelimme ympäri puistoa, ja lopulta päädyimme näköetäisyydelle treenikaveristamme. Ja mitä tekee Kajo? Katsoo toista koiraa, käy maahan ja kääntää katseensa pois koirasta. Olin suoraan sanottuna sanaton. Kouluttaja-Johanna iloitsi kanssani: Kajo päätti itse olla välittämättä muutaman kymmenen metrin päässä olevasta koirasta! Pääsimme treenien aikana jopa lyhentämään tätä välimatkaa, vaikka silloin toinen koira alkoi Kajoa jo vähän kiinnostaakin. Se pysyi kuitenkin hiljaa.

Yhdessä puuhailu Kajon kanssa on huomaamattani saanut minut myös muuttamaan suhtautumistani siihen. Onnistumisen kokemukset ovat saaneet minut uskaltamaan enemmän. Olemme käyneet muutamaan otteeseen koirapuistossa niin, ettei muita koiria ole ollut samassa aitauksessa kanssamme, mutta isojen puolella koiria on kuitenkin ollut. Ensin Kajo on yleensä vetänyt niiden kanssa muutamat kärhämärundit, mutta sen jälkeen olen saanut sen huomion itseeni. Edellispäivänä olimme puistossa niin, että naapuriaitauksessa oli kaksi isoa koiraa, joista toinen mielellään tuijotteli Kajoa aidalla. Aluksi näillä jätkillä meni vähän turhan kovaa, mutta haettuani Kajon muutaman kerran pois aidalta ärisemästä se jäi luokseni keskelle "omaa puoltamme" makaamaan ja katseli lähes rauhassa toisten koirien menoa. Silittelin sitä rauhallisesti, kehuin vuolaasti rauhallisella, pehmeällä äänellä ja annoin sille nameja maasta etsittäväksi. Olisin voinut haljeta ylpeydestä.

Kotonakin meillä on ollut helpompaa. Kajo ei ole enää pariin viikkoon reagoinut kissaan niin voimakkaasti, ja antaa sen esimerkiksi raapia raapima-alustojaan ilman pikkupoliiseilua. Edelleen se saattaa lähteä Maunon perään tämän spurtatessa, mutta vähemmän mielestäni sitäkin. Yksinolo oli Kajolle aluksi ilman Hippua todella vaikeaa, mutta nyt se jää enimmäkseen hiljaa kotiin ja vaikuttaa juuri heränneen, kun tulemme takaisin. Minun perääni se haikailee kovin, mutta senkin kanssa tehdään jatkuvasti töitä.

Ulkoilukin on jotenkin helpottunut. Tai itse asiassa aika paljonkin. Edelleen
vieraat koirat aiheuttavat valtavan reaktion, samoin juoksevat lapset, mutta muuten Kajo tuntuu olevan pihalla rennompi. Varsinkin myöhään illalla tai yöllä, kun en pidä sillä kuonokoppaa (vähemmän ärsykkeitä = vähemmän riskejä), se ottaa minuun erittäin usein kontaktia ja tulee vasemmalle tai oikealle puolelleni seuraamaan. Toki se tietää, että aina välillä palkkaan sitä myös nameilla, mutta uskon, että oikeasti se vain haluaa olla minulle mieliksi - se kun ei ole millään tavalla ahne koira. Ei se ottaisi kontaktia, jos sitä ei kiinnostaisi.

Nyt arkitaitokurssin loputtua meillä ei ole mitään säännöllistä harrastusta, mutta on mahdollista, että pääsemme elokuussa kokeilemaan jäljestystä. Luulen, että siitä Kajo voisi pitää: paljon haistelua, metsässä kulkemista eikä muita koiria lähettyvillä. Noseworkia meille on myös suositeltu, mutta pitää ensin selvitellä, onnistuisiko sen kokeileminen jossakin niin, että saisimme olla yksin ilman muiden koirien läsnäoloa. Se kun on vielä turhan suuri ärsyke.

Tällä hetkellä olo on helpottunut ja toiveikas, mutta myönnän olevani huolissani siitä, miten käy, kun Hippu tulee takaisin kotiin. Onko Kajo käyttäytynyt nyt niin hyvin siksi, ettei sillä ole vanhempaa opasta, johon tukeutua? Tai siksi, että oikeasti se viihtyy paremmin ainoana koirana, vaikka Hipun kanssa yrittääkin usein leikkiä? Näihin kysymyksiin en kuitenkaan saa vastausta ennen kuin Hippu palaa kotiin.

Ja onhan meillä kaikilla Hippua jo tosi kova ikävä. Varmasti myös Mauno-kissalla, vaikkei se sitä koskaan myöntäisi.

You can break my heart in two

But when it heals, it beats for you

I know it's forward, but it's true

Won't lie, I'd go back to you

You know, my thoughts are running loose

It's just a thing you make me do

And I could fight, but what's the use?

I know I'd go back to you

Selena Gomez - Back to You

Onni

Tämänkertainen blogikirjoitus sai nimensä siitä, mikä meidän kodistamme on jo pitkän aikaa puuttunut. Onni - se yksi, usein liian vähän arvostettu asia, jota jokaisesta kodista pitäisi löytyä. Onni siitä, että saa aamulla herätä uuteen päivään ja illalla nukahtaa tietäen, että seuraavalta päivältä voi aina odottaa jotakin parempaa kuin edelliseltä. Onnellisia ajatuksia, hetkiä, tekoja.

Elämä Kajon kanssa ei tuota tällä hetkellä onnea kenellekään meidän perheessämme. Kajo stressaa ulkona vastaantulijoita, urisee epävarmana ja yltyy haukkuun, jos kohde osoittautuu liian uhkaavaksi. Kajo jahtaa sisällä kissaa ja ampaisee saman tien muristen paikalle, jos korotan ääntäni Hipulle tai Mauno-kissalle. "Anna mä hoidan tän, äiti!" Kajo olisi pikkupoliisi vailla vertaa, jos sellaiselle vain olisi tarvetta. Nyt seurauksena on sekasortoa ja pahaa mieltä.

Kajo on koko ajan lähellä ja kiinni. Se seuraa varjona perässä, tulee iholle, haluaa omistaa minut. Muita koiria ei ole okei huomioida, ei myöskään kissaa. Kajo tarvitsee leikkikaveria, mutta meillä kotona se haluaa sellaisen vain minusta. Se syö huonosti, tarvitsisi minut pitämään seuraa syödessään, eikä siltikään välttämättä maistele kuin muutaman suullisen. Se vaikuttaa hieman apaattiselta, tylsistyneeltä, turhautuneelta. Ja minä hajoan, koska en voi antaa sille enempää.

Viime päivinä olen itkenyt, huutanut ja ahdistunut siitä, ettei elämä voi jatkua tällä tapaa. Itse olen ylittänyt oman jaksamiseni rajan jo aikoja sitten, mutta viime lauantaina näin kaiken jotenkin kirkkaammin: Kajon raivoamassa pihalla viisikuiselle pentukoiralle, josta ajattelin sen voivan saada painikaverin. Kajon makaamassa eteisessä koskemattoman ruokakupin vieressä. Kajon istumassa olohuoneen lattialla ja tuijottamassa minua herkeämättä, odottamassa. Äiti, tehdään jotain.

Kajo on ollut yksi elämäni peruspilareista sen tulosta syksyllä 2016 asti. Se auttoi minut yli vaikeasta erosta, on vienyt ajatukseni pois opiskeluahdistuksesta ja kasvattanut minua koiranomistajana, tiedonhakijana, ihmisenä. Se on ollut ikioma projektini ja kumppanini elämän hankalalla matkalla. Se on piirtynyt niin isoksi osaksi tulevaisuuttani, etten edes haluaisi nähdä tulevia päiviä ilman sitä. Rakastan sitä niin paljon, että kuvitellessani elämää ilman vaaleaa varjoani tunnen sisuskalujeni repeytyvän, näkymättömien torakoiden syövän kaiken, mikä minusta vielä on jäljellä. Mutta juuri rakkauteni vuoksi joudun miettimään, onko tämä sitä elämää, jonka Kajolle haluan. Opiskelu vie minulta paljon aikaa, masennus taas energian. Kajo on uskomattoman upea koira, mutta helppoa siitä ei saa tekemälläkään. Ansaitsisiko se enemmän? Tarvitsisiko se enemmän?

Edellisyönä kirjoitin Kajosta myynti-ilmoituksen. Ilmoituksesta tuli pitkä eikä erityisen myyntivoimainen, sillä vuodatin siihen kaiken siitä, millainen Kajo on. Kirjoittaminen tuntui sekä helpottavalta että musertavalta. Kajo on oikeasti vaikea koira, jonka kaikista ongelmista en voi mitenkään syyttää itseäni. Toisaalta minulla on käsissäni pakkaus, jonka status kodinvaihtajissa olisi varmasti ongelmakoira reaktiivisuutensa, pelkoaggressiivisuutensa, älykkyytensä ja vilkkautensa vuoksi. Ei tällaista pakettia ihan minne vain anneta.

En julkaissut ilmoitusta. Kajo menee reilun viikon päästä joksikin aikaa vanhemmilleni hoitoon, jotta pääsen itse selkiyttämään päätäni. On karujen faktojen aika. Kuinka paljon pystyn koirani vuoksi vielä tekemään? Muuttuuko elämä paremmaksi Kajolle, minulle ja muulle perheellemme? Jos muuttuu, niin tapahtuuko se vuoden vai kymmenen päästä? Mitä jos emme Kajon kanssa vain sovi yhteen? Surun ja epävarmuuden lisäksi koen valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Aina pitäisi voida tehdä enemmän, paremmin, varmemmin. Silti haluan Kajolle vain kaikkein parasta, niin kuin jokainen hyvä koiranomistaja. Lopulta on vain luotettava siihen, että tekee kaikkien osapuolten kannalta oikean tai ainakin parhaan mahdollisen päätöksen.

Perheessämme sovittiin, että vielä ei ole luopumisen aika. Ilmoittaudumme arkitottiskurssille, yritämme löytää Kajolle omien resurssiemme rajoissa mielekästä tekemistä ja pohdimme säännöllisesti, mitä vielä voimme tehdä - jos voimme. Haluan uskoa siihen, että elämä kyllä kantaa ja asiat tulevat lopulta järjestymään parhain päin. Miten sitten käy, se selviää vain pelaamalla jäljellä olevat kortit. Ja ehkä nostamalla pakasta pari uutta.

"Choose your battles wisely. After all, life isn't measured by how many times you stood up to fight. It's not winning battles that makes you happy, but it's how many times you turned away and chose to look into a better direction. Life is too short to spend it on warring. Fight only the most, most, most important ones, let the rest go."

- C. JoyBell C.

Täydellinen koiranomistaja

Täydellinen koiranomistaja ei koskaan hermostu koiraansa, tai jos hermostuukin, niin ei koskaan pura tätä tunnetta koiraan. Täydellinen koiranomistaja tietää perusteellisen ja pitkällisen työn perusteella, miten hänen koiransa käyttäytyy eri tilanteissa, ja osaa tulkita täydellisesti koiransa elekieltä. Täydellinen koiranomistaja tuntee koiransa tarpeet ja osaa täyttää ne. Täydellinen koiranomistaja priorisoi koiransa hyvinvoinnin kaiken muun edelle, mutta pitää samalla huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, velvollisuuksistaan ja sosiaalisista suhteistaan. Täydellisen koiranomistaja viettää useamman illan viikossa treenikentällä ja metsässä pitkillä lenkeillä, aktivoi koiraansa joka päivä ja antaa sille huomiota. Täydellinen koiranomistaja pyrkii jatkuvasti kehittymään koiranomistajana ja kestää vastoinkäymiset sekä osaa iloita onnistumisista. Täydellinen koiranomistaja osaa aina ajatella koiransa parasta ja toimia sen mukaan.

Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan meistä ole täydellinen - edes koiranomistajana. On olemassa lukuisia ideaaleja siitä, miten koiranomistajan oletetaan toimivan ja kuinka koira tulisi kouluttaa sekä millaista elämän tulisi koiran kanssa olla. Esimerkki: koiranomistajan tulisi aina olla pohjimmiltaan iloinen ja kiitollinen siitä, että on ylipäätään voinut ottaa koiran. Kaikilla ei koiranpitoon ole varaa, jotkut ovat allergisia, joillakin elämäntilanne ei ole sopiva lemmikin hankkimiseen. Jos kerrot julkisesti joskus ajattelevasi, että koirasta on oikeastaan enemmän harmia kuin iloa - vaikka tunne olisi vain hetkellinen - saatat saada saavillisen kuravettä niskaan. Sama juttu, jos sanot omasta rodustasi jotakin sellaista, joka ei sovi yhteen yleisen käsityksen kanssa. Jaiks! Koirat menevät ihon alle ja suoraan sydämeen, omaa koiraa puolustetaan henkeen ja vereen ja hiljainen sääntö on, että oman koiran rotua kuuluu aina ylistää ja pitää maailman parhaana. Itse asiassa tämänkin voidaan ajatella kuuluvan täydelliseen omistajuuteen: jos omasta rodusta on pahaa sanottavaa, olet ehdottomasti valinnut väärän yksilön tai väärän rodun. Olisit miettinyt tarkemmin, Huono Koiranomistaja. Minulle ei tätä onneksi ole henkilökohtaisesti sanottu, mutta somen villissä viidakossa tämä vaikuttaa olevan melko yleinen mielipide.

Tämänkertaisen postauksen otsikko on siinä mielessä harhaanjohtava, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa siitä, millaista on olla täydellinen koiranomistaja. Oikeastaan tarkoitukseni on täysin päinvastainen. Mitä tapahtuu, kun omat mielikuvat Täydellisestä tai edes Hyvästä Koiranomistajuudesta jäävät saavuttamattomiksi?

Olen blogissa kirjoittanut paljon niistä asioista, joita Kajo on ja joita se ei ole. Kajo on reaktiivinen, epävarma, aktiivinen, leikkisä, älykäs ja äänekäs koira, näin osan mainitakseni. Mutta hetkinen, tämähän kertoo suhteestamme vain toisen puolen. Millainen olen minä Kajon omistajana ja kouluttajana? Voisiko olla, että tunteakseni koirani minun pitäisi tuntea myös itseni?

Kajon tulon jälkeen kielikuvallinen peiliin katsominen on tullut olennaiseksi osaksi arkeani, ja on ollut turhauttavaa mutta silmät avaavaa huomata, että koirankouluttajana olen oikeastaan samanlainen ihminen kuin muillakin elämänalueillani. (Yllätys!) Olen idealistinen, pitkäjänteinen, utelias ja sosiaalinen, mutta toisaalta olen myös erittäin stressiherkkä, epävarma, perfektionisti ja pessimisti. Siinä missä hyvien puolieni ansiosta olen jaksanut yrittää perehtyä Kajon sielunelämään ja kehittyä koirankouluttajana, samanaikaisesti olen kantanut valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten koskaan voi tehdä tarpeeksi koirani hyväksi. Kun Kajo ulkona spottaa kohteen (koira, kassi, juokseva lapsi, you name it) ja alkaa rääkyä kuin teurastettava sika, päällimmäisinä tunteinani ovat ärtymys, epätoivo, jännittyneisyys ja häpeä. Kun raahaan perässäni vastaan hangoittelevaa ja äänihuuliaan tuulettavaa kasaa hampaita, kynsiä ja karvaa, mietin usein, kuinka laiskana ja taitamattomana koiranomistajana minua pidetään. Tiedän toki omalla käytökselläni vain ruokkivani Kajon epävarmaa käytöstä, mutta jonkin asian tiedostaminen on täysin eri asia kuin tiedon mukaan toimiminen.

Oman osansa yhtälöön tuonee myös jo useita vuosia sitten elämääni hiipinyt Varjo. Keväällä 2012 minulla diagnosoitiin ensimmäistä kertaa keskivaikea masennus, joka saatiin oikealla hoidolla helpottamaan, mutta erinäiset syyt johtivat uuteen masennuskauteen ja samalla uuteen diagnoosiin syksyllä 2016 - vain muutama päivä Kajon tulon jälkeen. Maailman terveysjärjestön WHO:n havainnollistavaa videota lainatakseni sanoisin, että arjessani oli sen jälkeen neljä huomiota vaativaa koiraa: pirteä pappakoira Hippu, erittäin aktiivinen ja helposti eroahdistuva Koda, rasavilli terminaattori Kajo ja Musta koira eli masennus. Kesällä 2017 Koda lähti vanhempieni luokse Helsinkiin, kun taistelin itse sekä burn outin että vuoden ikään ehtineen Kahjon kanssa, ja sinne se sai lopulta minun ja muun perheeni yksimielisellä päätöksellä jäädäkin.

Miksi otin puheeksi masennukseni? Koska se on numero yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi koen itseni ajoittain huonoksi koiranomistajaksi. Koirieni tarpeista pidän ja olen aina pitänyt huolta, koirat saavat paljon rakkautta ja huomiota, lenkkeilemme joka päivä ja teen parhaani kasvattaakseni Kajosta kunnon koirakansalaisen. Jotkin päivät tai jopa viikot ovat kuitenkin pahempia kuin toiset. Olin esimerkiksi ilmoittanut Kajon Lahteen mittelspitzien erikoisnäyttelyyn, joka järjestettiin eilen. Kulunut viikko on ollut yhtä helvettiä ulkoilujen suhteen, ja koirien lisäksi olen stressannut itseni kipeäksi kandidaatintutkielmasta, jonka pitäisi olla maaliskuun puoliväliin mennessä esiteltävässä kunnossa. Vaati todella paljon sosiaalista tukea ja oman ylpeyteni nielemistä myöntää, että päivä kiljuvan ja rähisevän koiran kanssa keskellä satoja muita koiria ei olisi tehnyt meille kummallekaan hyvää. Ei Kajolle, joka vaikuttaa pienessä päässään jälleen yhdistäneen lähes kaikki muut koirat johonkin negativiiseen. Eikä todellakaan minulle, joka olisin sormet verillä ja naama punaisena vain toivonut, että olisin uskaltanut jäädä kotiin. Kajolle viime viikolla tilaamani kuonokoppakaan ei ollut vielä ehtinyt tulla, kun jouduin sen väärän koon vuoksi palauttamaan liikkeeseen ja laittamaan tilauksen pienemmästä koosta.

Yritän pikku hiljaa opetella sisäistämään ajatusmallia, jossa ainoa tapa olla hyvä koiranomistaja ei ole juosta kieli vyön alla treeneistä toiseen, kytätä koiraryhmiä uusien koulutusvinkkien toivossa ja omistaa kaikkea aikaani koirilleni. Kyllä ne pärjäävät, vaikka useampana päivänä viikossa ohjelmassa ei olisikaan muuta kuin leikkimistä, temppuilua ja lenkkeilyä. Vuoden alusta joka toinen lauantai on ollut Jyväskylässä tarjolla mittelien omia tokotreenejä, ja vaikka olemme vain kerran sinne aikataulusyistä Kajon kanssa päässeet, ne treenit olivat valtava menestys. Sain koiraani paremman kontaktin kuin vielä koskaan uudessa paikassa ja vielä vieraiden koirien ympäröimänä. Valaiskoon tämä muisto seuraavia viikkojamme. Lisäksi olemme nyt muutamana päivänä harjoitelleet kapulan nostamista ja käteen antamista, ja olen tavattoman hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti pikku-ukko on idean tajunnut sekä puisen että metallisen kapulan kanssa. Ja tämä on tällä hetkellä sellainen harjoitus, josta olemme molemmat ihan älyttömän innoissamme ja jota voimme harjoitella ilman mitään paineita.

Sallivaa lopputalvea kaikille lukijoille! Kevättä kohti mennään.

Kuka pelkää spitziä

Otsikon kysymykseen vastaten: ei näemmä kovinkaan moni. Silloinkaan, kun kyseinen spitzi tempoo kohti, väläyttelee hampaita ja rähisee pahimmassa tapauksessa niin, että sylki lentää.

Olen yrittänyt parin viime päivän aikana opetella seuraavaa fraasia: "Älä tule, tää vaalea voi purra." On suorastaan hämmentävää, kuinka moni ihminen haluaa lähestyä koiraa, joka oman tulkintani mukaan viestittää kaikilla käytössään olevilla tavoilla, että älä tule luokseni, minua pelottaa. Lapset pystyn hyvin ymmärtämään, sillä onhan pörröinen ja nallen näköinen koira hauska ilmestys, jota olisi kiva päästä vähän silittelemään ja rapsuttelemaan. Koiran haukkukaan ei kaikkia lapsia pelota, ja ehkä osa luuleekin koiran haukkuvan innosta. Ikävän usein olen kuitenkin Kajon kanssa törmännyt sekä lapsiin että aikuisiin, jotka eivät ole kuunnelleet pyyntöäni olla lähestymättä pelokasta koiraa ja joko jatkaa matkaa tai jäädä paikoilleen odottamaan, että saan Kajon rauhoittumaan ja se pääsee tutustumaan omilla ehdoillaan ja omaan tahtiinsa. Kenen vastuulla on, jos kiinni oleva koirani puree ohikulkijaa, joka ei ole kehotustani uskonut? En haluaisi koskaan ottaa tästä käytännössä selvää, mutta voisin kuvitella, että en saisi osakseni kovin suurta myötätuntoa.

Tämän kertainen postaus kumpuaa lähes silkasta epätoivosta ja turhautumisesta. Luvassa ei ole erityisen toiveikasta ja optimistista luettavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä päästä vähän nollaamaan ajatuksiani. Pahoittelen siis jo etukäteen synkkää ja mahdollisesti katkeilevaakin kirjallista piehtarointia!

Joulun välipäivinä Kajo pääsi vierailemaan Työ- ja elinkeinoministeriössä moikkaamassa työntekijöitä. Siellä se käyttäytyi oikein hienosti!

Viime postauksessa kirjoitin Kajon reaktiivisuudesta, mutta joidenkin läheltä piti -kohtaamisten seurauksena minusta on tuntunut siltä, että voisi olla aiheellista katsoa peiliin yhä tarkemmin. Onko minulla hyppysissäni reaktiivisen lisäksi myös pelkoaggressiivinen koira? Jo Nikin, perheemme kolmannen mittelin, kanssa jouduin oppimaan kantapään kautta, että rähisevän koiran hampaiden ulottuville ei laiteta käsiä. Kajon kanssa ei tarvinnut muistutella kuin muutaman kerran, miltä ihoon painuvat hampaat tuntuvat, ennen kuin tajusin pitää käteni poissa ja turvautua hihnaan raahatessani ärhentelevää spitziä perässäni pois toisen koiran luota. Koiran kiskomista hihnassa en kutsuisi missään nimessä kouluttamiseksi, mutta myönnän tämän reilun vuoden yhteiselomme aikana lähes joka päivä törmänneeni tilanteeseen, jossa en ole kokenut voivani tehdä mitään muutakaan. Kuinka saada kontakti koiraan, joka toisen koiran tai epäilyttävän/pelottavan ihmisen nähdessään yrittää kaikin voimin päästä kohteen luokse sillä asenteella, että hyökkäys on paras puolustus?

Tänään Kajosta löytyi myös uusi piirre, joka ei ole suinkaan tavaton murkkuikäiselle urokselle mutta joka tuntui jälleen yhdeltä iskulta vyön alle. Olen jo pitkään iloinnut siitä, kuinka hyvin Kajo on muiden koirien kanssa tullut toimeen irti ollessaan, siis ilman hihan tuomaa painetta, mutta tänään kelkka kääntyi melko jyrkästi. Koirapuistossa selkeästi vielä pentuikäinen lapinkoirauros hyppäsi Kajon selkään kesken leikin, ja arvelinkin, ettei Kajo sitä sulata, mutta kummallisinta oli mielestäni Kajon reaktio: se antoi lapinkoiran roikkua selässään niin kauan, kunnes lapinkoiran omistaja otti koiransa pois Kajon selästä, minkä jälkeen Kajo nosti erittäin tosissaan olevan kuuloisesti rähinän ja lähti jahtaamaan pentua ympäri puistoa. Muutaman kierroksen se jaksoi lapinkoiraa jahdata, kunnes lopetti käskystäni. Ajattelin katsoa, josko kurinpalautus olisi Kajon mielestä ollut riittävä ja se olisi sillä jättänyt nuoremman koiran rauhaan, mutta lapinkoiran lähtiessä juoksuun Kajo riensi perään ja yritti ilmeisesti varoituksenomaisesti näykkiä toista koiraa poskeen. Lapinkoira ehti vielä toistamiseen kammeta itsensä Kajon selkään, kunnes ehdin niiden luokse, ja Kajo vastasi jälleen rähinällä. (Tarkennettakoon tässä, että rähinä suuntautui nimenomaan toiseen koiraan eikä minuun.) Lähdimme tietysti puistosta tämän episodin jälkeen, Kajo ympäristöä kytäten niin kuin yleensä ja minä mieli mustana ja neuvottomana. Tietysti vanhempi koira saa varoittaa selkään hyppäävää pentua, ettei sen sovi käyttäytyä niin, mutta missä menee raja sallitun välien selvittelyn ja aggressiivisen käyttäytymisen välillä? Suoraan sanottuna en tiedä, mutta itse en halunnut nähdä, tikkaisiko Kajo tilaisuuden tullen pentua kuonoon.

Kajon käytös koirapuistossa sai minut pohtimaan myös koirani resurssikäyttäytymistä. En tiedä, voiko Kajoa sanoa suoraan resurssiaggressiiviseksi, mutta sellaisia piirteitä sillä ehdottomasti on. Lelunsa se jakaa muiden koirien kanssa ja hakeekin leikkiin, mutta ruokakuppiinsa se suhtautuu yllättävän omistavasti siihen nähden, ettei se läheskään aina syö ruokaansa loppuun tai välttämättä edes osoita mitään mielenkiintoa sitä kohtaan. Myös kupin puolustamisen sen tekee tavalla, jota en itse ihan ymmärrä: se antaa toisen koiran mennä kupilleen ja syödä, mutta jos ihminen puuttuu tilanteeseen esimerkiksi käskemällä toisen koiran pois, Kajo alkaa rähistä kupilleen tulleelle koiralle ja selvästi haastaa. Tämä ongelma tietysti on ollut helppo ratkaistava, ja nykyään Kajo saakin syödä yksin ilman pelkoa siitä, että joku yrittäisi sen kupille. En kuitenkaan voi olla löytämättä yhtäläisyyttä tämän käytöksen ja tämän päivän koirapuistokäytöksen välillä. Jos tilanteet pelkistetään, molemmissa tapauksissa Kajo on odottanut ihmisen reaktiota ennen aggressiivista käytöstä. Tämän tulkitsisin itse nimenomaan pelosta johtuvaksi käytökseksi, jossa koira puolustaa itseään/omaisuuttaan vasta, kun ihminen on puuttunut tilanteeseen ja vienyt "uhan" eli toisen koiran pois Kajon välittömästä tilasta.

Sekä vanhat että uudet ongelmat Kajon kanssa herättävät minussa lähes poikkeuksetta kaksi kysymystä. Yksi: olenko minä aiheuttanut tämän? Kaksi: mitä voin asialle tehdä? Ensimmäisen kysymyksen suhteen olen pohdiskelemalla harvoin tullut hullua hurskaammaksi, ja tällä hetkellä toivonkin enemmän kuin mitään muuta saavani Kajolle pian ajan silmä-, polvi-, kyynär- ja lonkkatarkastuksiin. Viime rokotuskäynnin yhteydessä pyysin eläinlääkäriä käymään Kajon perusteellisesti läpi, sillä sekä sen käytös että lenkeillä näkyvä erityisesti toisen takajalan "pompotus" ovat saaneet minut epäilemään, että Kajon polvissa ei olisi kaikki ihan kunnossa. Eläinlääkäri antoikin tukensa epäilyilleni ja suositteli ortopedillä käyntiä, ja sinne ehkä suunnataankin, kunhan Kajon polvet on ensin virallisesti tutkittu patellaluksaation varalta.

Eläinlääkärin lausunto 11.12.2017

Mitä toiseen kysymykseen tulee, päälläni ei ole tällä hetkellä tarjota mitään konkreettisia tapoja arkemme helpottamiseksi. Kajo syö päivittäin YuCALM Dogia, joka alkuun tuntui vahvistavan sen kontaktia minuun ja tasoittavan sen käytöstä, mutta nyt tuntuu, kuin olisimme jälleen ajautuneet umpikujaan. Sisällä Kajo on mitä ihanin koira, mutta ulkoilu on äärettömän stressaavaa sekä minulle että sille itselleen, ja välillä huomaan miettiväni, uskallanko enää koskaan ottaa koiraa Kajon jälkeen. Mitä jos en osaa kouluttaa sitä(kään)? Mitä jos seuraava koira osoittautuukin vielä haastavammaksi? Onneksi uuden koiran hankkiminen ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtaista, ja toisaalta tiedän itsekin olevani taipuvainen pessimismiin.

Toivottavasti seuraavalla kerralla palaan asiaan jälleen hieman toiveikkaammissa merkeissä.

Kajo ja "Niki-setä" joulun aikaan. Joululoman vietimme Helsingissä, jossa viisi mitteliä pitivät huolen menosta ja melskeestä.

Hajotus kajotus ohitus

Olen kypsytellyt mielessäni jo pitkään tätä postausta. Näin Messukeskuksen koiranäyttelyn ja Koiramessujen ensimmäisen päivän jälkeen sain viimein ajatukseni sen verran kasaan, että pystyin istumaan alas ja kirjoittamaan tämän. Tämän postauksen aiheena ei ole enempää eikä vähempää kuin kaikkein suurin ongelmamme Kajon kanssa - nimittäin reaktiivisuus ja sen aiheuttama remmirähinä.

Kuten ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, Kajon kanssa olen joutunut opettelemaan paljon sellaista, mitä kuusi aikaisempaa koiraa ja 21 koirallista vuotta eivät minulle olleet ehtineet opettaa. Remmirähjäämisen ensimerkit taisivat ilmestyä siinä Kajon ollessa neljän kuukauden paikkeilla. Lenkillä sattui niihin aikoihin ikävä välikohtaus: olin silloisen kolmen koiran laumani kanssa ulkoilulla sinisessä iltahämärässä, ja kuin tyhjästä (no, todennäköisesti suosikkipolkuamme reunustavista puskista) eteemme pamahti dreeveri omistajineen. Koira rähjäsi ihan huolella, ja koska mitteli ei todellakaan jää egossa toiseksi, lauman vanhimmat Hippu ja Koda antoivat palaa ja avasivat sanaisen arkkunsa. Kajo tietysti säikähti ja vilkuili pitkän matkaa meidät ohittaneen, pennun silmin hyvin pelottavan koiran perään. Kun minulta kysytään, onko Kajon hihnakäytöksen takana mahdollisesti joitakin huonoja kokemuksia, kerron yleensä tämän, mutta tiedostan myös, että vanhemmat koirani ovat saaneet päälleen ikävän monta vierasta ja aggressiiviselta vaikuttavaa koiraa, ja silti yksikään niistä ei ole rähinöissään päässyt Kajon tasolle. Tämä kertonee siis enemmän eroista koirien luonteissa kuin ikävien kokemusten laadussa.

Ajattelin pitkään, että Kajon "huono" käytös kiinni ollessaan johtui sen heränneestä äijävaihteesta ja toisaalta turhasta innostuksesta päästä muiden koirien luokse. Olin kuitenkin pentuani sosiaalistanut enemmän kuin yhtäkään aikaisemmista koiristamme, ja ajattelin, että pikkupoika oli vain päättänyt kasvaa isoksi. Tämä ei kuitenkaan auttanut käytöksen säätelyyn ja muuttamiseen: mitä enemmän Kajo ärisi ulkona vastaantuleville koirille, sitä enemmän itse hermostuin, ja noidankehä oli valmis. "Huono käytös ruokkii huonoa käytöstä" tuli käytännössä tutuksi, kun hermoileva koira sai hihnan päähän hermoilevan omistajan, ja sainpahan muutamaan otteeseen verestävän haavankin käsiin. Kyllähän minä tiesin, että rähisevän koiran suun eteen ei näppejä pidä tunkea, mutta joskus vain käy niin, ettei aivojen lähettämä signaali ehdi perille asti. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, vai miten se menikään?

Lopullinen herätys tuli, kun alkusyksystä lenkillä kysyin vastaan tulleen vieraan spitzin omistajalta, voisiko Kajo päästä rauhoituttuaan tekemään tuttavuutta hänen koiransa kanssa. Omistaja näytti hyvin epäilevältä sanoessaan, että koirani näytti sen verran vihaiselta, ettei varmaan kannata. Vihaiselta? Muistan katselleeni kiihtynyttä koiraani itkua nieleskellen ja miettineeni, onko mahdollista tulkita niin väärin eläintä, jonka kanssa olin siihen mennessä jo lähemmäs vuoden asunut. Mitä jos olinkin itse sokeutunut oman koirani käytökselle, enkä nähnyt, että se, minkä minä tulkitsin kukkoiluksi, innoksi tai epävarmuudeksi, olikin aggressiivisuutta? Samana iltana varasin yksityistunnin Eläinklinikka Timantin eläin- ja ongelmakoirakouluttaja Krista Heinoselle, ja toivoin koko sydämestäni, että saisin apua ulkoiluihin, josta oli tullut meille päivittäinen taistelutanner.

Voitko kuvitella sen helpotuksen tunteen, kun koiran käyttäytymisen ammattilainen arvioi koirani remmirähinän johtuvan aggressiivisuuden sijaan silkasta innostumisen ja epävarmuuden yhdistelmästä? Tunnetta kuvannee parhaiten ilmaus "kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä". Kristan opeista omaksuin viimein vastaehdollistamisen, josta olin kuullut paljon mutta josta olin aikaisemmin saanut vain hataran käsityksen, ja aloin opettaa sen avulla Kajolle ensi alkuun ihmisten ja muiden helpompien kohteiden ohittamista. Kun ihminen (tai muu kohde) osui näköpiiriin ja Kajo kohdisti siihen katseensa, päästin suussani naksausäänen ja annoin palkkion. (Oma työnsä oli riittävän makoisan palkan löytämisessä; jossakin vaiheessa meillä toimivat Meat&Treat-pötköt palasteltuina, tällä hetkellä käytössä ovat lihapullat. Saa nähdä, milloin vaihdetaan taas!) Vastaehdollistamisen kautta päästiinkin jo tosi paljon eteenpäin, mutta muiden koirien ohittaminen oli edelleen yhtä kauhistuttava kokemus niin koiralle kuin minullekin. Vähän ajan kuluttua löysin suositusten perusteella Riikan Hauskan Koirakoulun, ja ilmoittauduin Kajon kanssa Rauhallisesti ohittaen -kurssille. Ohituskurssilla alkoikin viimein tuntua siltä, että oppimista - sekä minun että Kajon - oikeasti tapahtui. Ensimmäisellä kurssikerralla itketti, kun Kajo huusi ensin vartin ulkona ja kiljui ja rähisi loppupuolituntisen hallissa, mutta viimeisellä kurssikerralla kuljimme jo koko kurssiporukka jonossa Hämeenpuistossa ja ohitimme toisiamme ja muita koirakoita lähes tai jopa ihan hiljaa. Kaikista eniten kurssi kuitenkin vaikutti omaan suhtautumiseeni. Ensinnäkin on ollut äärettömän vapauttavaa kuulla koira-alan ammattilaisten suusta, että minulla on käsissäni haastava koira. Se tuntui suoraan sanoen synninpäästöltä. Krista rohkaisi minua, että vaikeampiakin tapauksia kuin Kajo on nähty, ja Riikka sanoi nostavansa hattua kaikille, jotka jaksavat tällaisten koirien kanssa tehdä töitä. Tietysti tiedostan, että koiranomistajana minulla on oman koirani edesottamuksista täysi vastuu, jota koirani haastava luonne ei poista tai edes vähennä, mutta ero omassa asenteessani aiempaan verrattuna on huikaiseva: tiedän nyt, etten ole koiranomistajana ja -kouluttajana täysi saapas. Minulle on vain sattunut reaktiivinen koira, jota minun täytyy opetella opettamaan, jotta voisimme molemmat rentoutua ja pitää hauskaa myös lenkkeillessämme.

Reaktiivisuus on termi, josta olin aiemminkin kuullut jonkin verran, mutta johon aloin vasta jonkin aikaa sitten perehtyä tarkemmin. Jos reaktiivisuus ei ole käsitteenä tuttu, suosittelen lukemaan Häntä Heilumaan -blogin kirjoittajan Saara Junttilan kirjoituksen siitä viime syyskuulta. Lainaan kirjoituksesta erään kohdan, joka erityisesti sykähdytti minua:

"Voin kertoa aluksi, mistä reaktiivisuus ei johdu. Se ei johdu sinusta. Eikä se johdu koirastasi. Eikä johtajuusongelmasta. -- Joskus tällaisia asioita vain tapahtuu. Vaikka koiran kasvattaisi pennusta asti täydellisesti sosiaalistaen ja tehden kaikkensa, joskus käy vain huono tuuri."

Reaktiivisen koiran omistajan sitkeä seuralainen on itsesyytös. Ja jos et itse aina muistakaan syyttää koirasi käytöksestä omaa taitamattomuuttasi, niin joku muu varmasti muistaa. Kun tulee yksi onnistunut ohitus, jonka aikana koira haukahtaa tai murahtaa vain kerran ohikulkijalle, mikään ei tapa onnistumisen riemua niin tehokkaasti kuin ulkopuolisen kommentti vihaisesta tai huonosti koulutetusta koirasta. Olisikin ihan äärettömän tärkeää muistaa, että vain sinä itse tiedät, kuinka paljon työtä koirasi kanssa on jo tehty, jotta on päästy nykyiseen pisteeseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä sellaista onnistumisen tunnetta, joka on syntynyt yhdistelmästä verta, hikeä ja kyyneleitä. Pahimpina päivinä näitä kaikkia, ihan konkreettisesti.

Käytännön esimerkki edellisestä: osallistuimme marraskuun lopussa Kajon kanssa Tampereen näyttelyyn, koska halusin siitä toisen arvostelun sitten pentuluokkien jälkeen. Tulokseksi saimme H:n, ja vaikka moni meidän puolesta sitä pahoittelikin, olin itse onneni kukkuloilla. Kajo oli lähes koko kehän ajan hiljaa, ei yrittänyt syödä ketään, suostui juoksemaan kanssani muiden junnukoirien välissä ja antoi tuomarin käydä kroppansa läpi pöydällä, mikä vastasi meille lottovoittoa! Kukaan sellainen, joka ei minun ja Kajon historiasta tiedä, tuskin ymmärsi, miksi olin keltaisen pahviläpyskän vilahtamisesta niin onnellinen, mutta ei se mitään. Pääasia, että minä tiedän ja ymmärrän, ja olen tähän asti kulkemastamme matkasta ylpeä.

Palkinnoksi kirjava Pikku Perkeleeni pääsi kehän jälkeen messuhallin viereiseen koirapuistoon juoksemaan ja mutapainimaan lapinkoiranartun kanssa. Ei ole vaikea arvata, kummasta puuhasta koira nautti enemmän, misseilystä vai leikkihetkestä.

Tähän loppuun vielä maininta, että aloin noin kuukausi sitten syöttää Kajolle YuCALM Dog -lisäravinnetta, jota markkinoidaan stressaantuville ja hermostuneille koirille tarkoitettuna rauhoittavana valmisteena. Vielä en osaa sen vaikutuksista sanoa, mutta tulen luultavasti myöhemmin kirjoittamaan siitä täällä. Sain sen kokeilemiseen vahvoja suosituksia tutuilta koiraharrastajilta, joten toivotaan, että toimii meilläkin!