Kaiken se kestää

Viimeisimmästä päivityksestä on kulunut yli neljä kuukautta. Neljään kuukauteen mahtuu paljon asioita, niin paljon, että tunnen hieman syyllisyyttä siitä, etten ole niistä tänne aiemmin kirjoittanut. Yritän kuitenkin antaa itselleni armoa tässä: tämän blogin tarkoituksena ei ole vaatia mitään, ainoastaan antaa. Antaa minulle mahdollisuus avautua ja pohtia, kun siltä tuntuu, ja antaa sinulle, lukija, palanen meidän elämästämme.

Elokuussa Kajolle tehtiin kemiallinen kastraatio eli laitettiin lisääntymiskyvyn väliaikaisesti vievä implantti. Kastraatio lähti vaikuttamaan hitaasti, ja kun se lopulta alkoi vaikuttaa, sillä vaikutti alkuun olevan vain huonoja seurauksia: Kajosta tuli ärhäkämpi ja vieläkin reaktiivisempi, vieläkin arempi. Pikkuhiljaa vaikutus kuitenkin lähti tasaantumaan ja hyvät puolet alkoivat näkyä. Lyhytkestoisen (6-8 kk) implantin laitosta on kulunut nyt nelisen kuukautta, ja tällä hetkellä sekä Kajo että muu perhe vaikuttavat tyytyväisemmiltä kuin koskaan. Kajo syö nykyään ruokansa ja motivoituu ulkonakin ruoasta, jos palkkaustilanne ei ole liian kuormittava. Joihinkin koiriin se suhtautuu suvaitsevammin: naapurissamme asuva reilu viisikuinen kultainennoutajauros on tällä hetkellä Kajon paras kaveri, vaikka pennun mielipuuhiin kuuluukin Kajon selkään hyppiminen ja nypyttäminen. Kahjo on ystävästä ihan haltioissaan, ja toivon koko sydämestäni, että niiden ystävyys kestää pennun kasvun aikuiseksi urokseksi. Myös Kajon ja vanhemmillani nykyään asuvan Kodan välit vaikuttavat parantuneen: siinä missä viime vierailulla ne ottivat yhteen monta kertaa päivässä, joulun melkein viikon vierailusta selvittiin ilman yhtään riitaa, vaikka Koda selvästi edelleen kyräilee Kajoa. Niillä näyttää toimivan hyvin nykyinen järjestely, jossa samaa tilaa ja katsekontaktia vältellään.

Syksyllä rakas pappakoiramme Hippu tuli takaisin kotiin. Kemiallinen kastraatio lienee edesauttanut myös sitä, että Hipun kotiinpaluun jälkeen koirat eivät ole kertaakaan ottaneet yhteen. Muutoksesta voi olla kiittäminen myös nivelten toimintaa tukevaa YuMOVE Dog -valmistetta, jota Hippu syö säännöllisesti. Ihanaa, kun koko perhe on taas koossa, vaikka Kajon kesän aikana parantunut ulkokäytös onkin Hipun tulon jälkeen ottanut vähän takapakkia. Onneksi kotoa löytyy kaksi ulkoiluttajaa, ja olenkin pitänyt huolen, että Kajon kanssa pääsen myös ihan kahdestaan lenkkeilemään ja harjoittelemaan kontaktin ylläpitämistä myös kiihdyttävämmissä tilanteissa.

Syksyllä minä aloitin pedagogiset opinnot ja opetusharjoittelun, mikä on tarkoittanut koirille pitkiä päiviä, joskus erittäin vähäiseksi jäänyttä aktivointia ja myöhäisiä lenkkejä väsyneen taluttajan kanssa. Vaikka syksy oli rankka (ja keväästä tulee mahdollisesti vielä rankempi), en olisi selvinnyt ilman tassuterapiaa. Joskus tuntui ylivoimaiselta pitkän, henkisesti ja fyysisesti rankan päivän jälkeen lähteä ulos väistelemään muita koiria ja lapsia/juoksijoita/matkalaukkuja/jutteluhaluisia vanhuksia/mitäikinä, mutta mikään ei voi korvata sitä ehdotonta rakkautta, jota koirat niin pyyteettömästi tarjoavat. Tai ei, eivät tarjoa: niiden rakkaus on kuin hyökyaalto, joka vyöryy päälle vastustamattomana ja kyselemättä, muttei kaada maahan vaan syleilee ja sulkee sisäänsä, täyttää hehkuvalla voimalla. Eivät minun koirani tiedä, jos olen mokannut harjoitustunnin tai ollut liian väsynyt menemään luennolle. Eivät ne välitä niin kauan, kun saavat ruokaa, reippailua ja rakkautta.

Ne ovat aina niin paljon parempia kuin mitä me ihmiset ansaitsemme.

En ole ajatellut asettaa tälle vuodelle mitään erityisiä tavoitteita koirien suhteen. Kajon kanssa olisi tietysti mahtavaa päästä koiratanssikurssille ja suunnittelemaan omaa koreografiaa sekä harjoittelemaan kaikkia kivoja liikkeitä (musiikin olen meille jo valinnut, jippii!) ja elokuun jälkeen aion käydä kuvauttamassa sen selän sekä tutkituttamassa uudestaan silmät ja polvet. Kirurginen kastraatio saattaa myös kuulua tämän vuoden ohjelmistoon. Hippu taas saa nauttia ansaituista eläkepäivistään, jotka sisältävät ruokailua (Hipun suosikki), rauhallisia lenkkejä, mieltä virkistäviä temppuja ja Kajon ja Mauno-kissan päähänpistojen ylenkatsomista.

Uskon, että Kajon kanssa vaikein osuus on nyt takana. Päivä päivältä Kajosta tulee enemmän minun koirani, jota pystyn lukemaan yhä helpommin ja tarkemmin ja sen myötä vastaamaan paremmin sen tarpeisiin. Tätä kirjoittaessani Kajo nukkuu jaloissani pienenä keränä. Sen kylki kohoilee tasaisesti hengityksen tahdissa, tassut liikahtelevat unihyppyjen mukaan ja pienen kehon lämpö hohkaa jalkaani.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän pisteeseen, ja odotan kiinnostuksella, mitä tällä vuodella on meille tarjottavana.

Iloa pitkästä itkusta

Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa tätä tekstiä puolitoista kuukautta viimeisimmän postauksen jälkeen. Kuinka paljon voikaan muuttua niin lyhyessä ajassa!

Kuten viimeksi kirjoitin, sekä Kajo että vanhempi koiramme Hippu lähtivät vanhemmilleni hoitoon määrittelemättömäksi ajaksi, jotta saisimme täällä kotona kerätä voimia ja palautua kaikesta siitä stressistä, jota meillä oli viime aikoina ollut. No, todellisuudessa tämä määrittelemätön aika jäi niinkin lyhyeksi kuin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi, sillä teini-Kajo päätti, ettei halua enää tulla toimeen vanhempieni nuorimman uroksen, kuitenkin jo 9-vuotiaan Kodan kanssa. Ne kyräilivät toisiaan, provosoivat katseellaan, murisivat ja ottivat lopulta jopa kolme kertaa tunnin sisällä yhteen. Ei sellaisia koiria kuulu jatkuvasti pitää yhdessä, sillä sen kaltainen elämä on ihan älyttömän stressaavaa ja ikävää kaikille osapuolille väliaikaisenakin ratkaisuna.

Itku kurkussa lähdin hakemaan Kajoa Helsingistä kotiin. Hippu sai vielä jäädä, sillä elättelimme toiveita, että vain Kajon kanssa voisi kuitenkin olla helpompaa kuin kahden koiran kanssa, vaikka Hippu maailman kultaisin pappakoira onkin.

Pakko myöntää, etten olisi koskaan uskonut näkeväni Kajossa sellaista muutosta.

En muista aikajanaa ihan tarkalleen, sillä viimeiset kuusi viikkoa ovat menneet ihan käsittämättömän nopeasti. Aloitimme Kajon kanssa arkitaitokurssin Kotikoiralla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että joka keskiviikko (miinus yksi kerta, jona olin itse sairaana) seikkailimme bussilla ja kävellen Ruotulaan. Bussimatkan jälkeen käveltävää oli suuntaansa puolisentoista kilometriä, mikä tuntui sopivan Kajolle oikein hyvin: kun treenikentälle ei menty ihan täysissä kiihtymistiloissa, vaan alla oli jo jonkinlainen lenkki, Kajo vaikutti sopivasti hieman väsyneeltä paikalle päästyämme. Aluksi tein sen virheen, että olimme paikalla aivan liian ajoissa, jolloin Kajo ehti jo vähän kyllästyä ennen koulutuksen alkua, mutta kurssin loppua kohti ajoittaminen sujui yhä paremmin.

Ensimmäisen kerran tapasimme Kotikoiran Johannan kanssa puoli tuntia ennen ensimmäistä treenikertaa, jotta voisimme yhdessä miettiä, sopisiko kurssi meille ja olisiko Johannalla antaa meille välineitä arkemme helpottamiseksi. Puolituntisen aikana Johanna ehti nähdä hyvin paljon siitä, millainen Kajo on - tosin tietysti pieni Perkele käyttäytyi kuin herran terttu esitellessään, kuinka hyvin hän osaa omistajaansa olla kontaktissa. Johannaan Kajo ihastui ihan täysillä, vaikka ensin vierasta ihmistä pitikin epäillä ja huudella jonkin aikaa. Lopulta Kajo kuitenkin yritti kiivetä kouluttajan syliin ja pussata hänet puhki, eli jotkin herneet Kahjon päässä ilmeisesti kohtasivat. Voitte vain uskoa, kuinka helpottunut olin, kun Johanna oli sitä mieltä, että olimme tervetulleita kurssille.

Ensimmäinen treenikerta oli melko helvetillinen. Ensimmäisen vartin vain kävelin Kajon kanssa puiston toisessa päässä kuin kurssilla olleet kaksi muuta koirakkoa ja yritin saada sen keskittymään kanssani olemiseen. Kajo oli ihan älyttömän stressaantunut, repi toisten koirien luoksi, läähätti, tuijotteli ja haukkui sekä vikisi. En ole ihan varma, halusiko se vain tekemään tuttavuutta vai haastamaan riitaa, mutta käytöksessä se näkyi valtavana levottomuutena ja kiihtymyksenä. Kun Kajo oli hieman rauhoittunut, pääsimme näkösuojan turvin melko lähelle muita koirakoita, ja muistaakseni sain Kajon jopa tekemään kanssani jotain. Kierrokset nousivat nollasta sataan hyvin nopeasti, jos se näki vilauksen toisesta koirasta tai kuuli toisen haukkuvan, mutta olin jo siitä ihan valtavan ylpeä, ettei sillä mennyt kuppi täysin nurin.

Kurssin aikana harjoittelimme Kajon kanssa enimmäkseen tunnetilaa - kyllä, sitä voi harjoitella! Tarkoituksena oli saada Kajo ihan vain rauhoittumaan olosuhteissa, joissa sitä jännittivät ympärillämme tapahtuneet asiat, ja saada se keskittymään johonkin muuhun. Meinasin muutaman kerran pillahtaa treeneissä itkuun, kun huomasin Kajon tekevän sellaisia asioita, joihin en ikinä olisi uskonut meidän pystyvän. Ensimmäistä kertaa, kun Kajo keskittyi työskentelemään "puuhaboksin" (pahvilaatikko, jossa on rypistettyjä sanomalehden sivuja ja johon piilotetaan koiralle nameja sen löydettäväksi) parissa, vaikka se tiesi kuusen toisella puolella olevan toinen koira, olin mykistynyt. Vielä mykistyneempi olin, kun sain Kajon tekemään samoissa olosuhteissa temppuja kanssani ja harjoittelemaan huomiomerkkiä eli ääntä, jolla saan sen kiinnittämään huomion itseeni. Tämän opettelussa meillä on vielä paljon tekemistä, mutta uskon sen tuovan minulle yhden tavan lisää kommunikoida Kajon kanssa.

Kajo ja puuhaboksi

Kaikkein huikein asia tapahtui kuitenkin viimeiselle kurssikerralla. Harjoittelimme huomiomerkkiä ja kiertelimme ympäri puistoa, ja lopulta päädyimme näköetäisyydelle treenikaveristamme. Ja mitä tekee Kajo? Katsoo toista koiraa, käy maahan ja kääntää katseensa pois koirasta. Olin suoraan sanottuna sanaton. Kouluttaja-Johanna iloitsi kanssani: Kajo päätti itse olla välittämättä muutaman kymmenen metrin päässä olevasta koirasta! Pääsimme treenien aikana jopa lyhentämään tätä välimatkaa, vaikka silloin toinen koira alkoi Kajoa jo vähän kiinnostaakin. Se pysyi kuitenkin hiljaa.

Yhdessä puuhailu Kajon kanssa on huomaamattani saanut minut myös muuttamaan suhtautumistani siihen. Onnistumisen kokemukset ovat saaneet minut uskaltamaan enemmän. Olemme käyneet muutamaan otteeseen koirapuistossa niin, ettei muita koiria ole ollut samassa aitauksessa kanssamme, mutta isojen puolella koiria on kuitenkin ollut. Ensin Kajo on yleensä vetänyt niiden kanssa muutamat kärhämärundit, mutta sen jälkeen olen saanut sen huomion itseeni. Edellispäivänä olimme puistossa niin, että naapuriaitauksessa oli kaksi isoa koiraa, joista toinen mielellään tuijotteli Kajoa aidalla. Aluksi näillä jätkillä meni vähän turhan kovaa, mutta haettuani Kajon muutaman kerran pois aidalta ärisemästä se jäi luokseni keskelle "omaa puoltamme" makaamaan ja katseli lähes rauhassa toisten koirien menoa. Silittelin sitä rauhallisesti, kehuin vuolaasti rauhallisella, pehmeällä äänellä ja annoin sille nameja maasta etsittäväksi. Olisin voinut haljeta ylpeydestä.

Kotonakin meillä on ollut helpompaa. Kajo ei ole enää pariin viikkoon reagoinut kissaan niin voimakkaasti, ja antaa sen esimerkiksi raapia raapima-alustojaan ilman pikkupoliiseilua. Edelleen se saattaa lähteä Maunon perään tämän spurtatessa, mutta vähemmän mielestäni sitäkin. Yksinolo oli Kajolle aluksi ilman Hippua todella vaikeaa, mutta nyt se jää enimmäkseen hiljaa kotiin ja vaikuttaa juuri heränneen, kun tulemme takaisin. Minun perääni se haikailee kovin, mutta senkin kanssa tehdään jatkuvasti töitä.

Ulkoilukin on jotenkin helpottunut. Tai itse asiassa aika paljonkin. Edelleen
vieraat koirat aiheuttavat valtavan reaktion, samoin juoksevat lapset, mutta muuten Kajo tuntuu olevan pihalla rennompi. Varsinkin myöhään illalla tai yöllä, kun en pidä sillä kuonokoppaa (vähemmän ärsykkeitä = vähemmän riskejä), se ottaa minuun erittäin usein kontaktia ja tulee vasemmalle tai oikealle puolelleni seuraamaan. Toki se tietää, että aina välillä palkkaan sitä myös nameilla, mutta uskon, että oikeasti se vain haluaa olla minulle mieliksi - se kun ei ole millään tavalla ahne koira. Ei se ottaisi kontaktia, jos sitä ei kiinnostaisi.

Nyt arkitaitokurssin loputtua meillä ei ole mitään säännöllistä harrastusta, mutta on mahdollista, että pääsemme elokuussa kokeilemaan jäljestystä. Luulen, että siitä Kajo voisi pitää: paljon haistelua, metsässä kulkemista eikä muita koiria lähettyvillä. Noseworkia meille on myös suositeltu, mutta pitää ensin selvitellä, onnistuisiko sen kokeileminen jossakin niin, että saisimme olla yksin ilman muiden koirien läsnäoloa. Se kun on vielä turhan suuri ärsyke.

Tällä hetkellä olo on helpottunut ja toiveikas, mutta myönnän olevani huolissani siitä, miten käy, kun Hippu tulee takaisin kotiin. Onko Kajo käyttäytynyt nyt niin hyvin siksi, ettei sillä ole vanhempaa opasta, johon tukeutua? Tai siksi, että oikeasti se viihtyy paremmin ainoana koirana, vaikka Hipun kanssa yrittääkin usein leikkiä? Näihin kysymyksiin en kuitenkaan saa vastausta ennen kuin Hippu palaa kotiin.

Ja onhan meillä kaikilla Hippua jo tosi kova ikävä. Varmasti myös Mauno-kissalla, vaikkei se sitä koskaan myöntäisi.

You can break my heart in two

But when it heals, it beats for you

I know it's forward, but it's true

Won't lie, I'd go back to you

You know, my thoughts are running loose

It's just a thing you make me do

And I could fight, but what's the use?

I know I'd go back to you

Selena Gomez - Back to You