Täydellinen koiranomistaja

Täydellinen koiranomistaja ei koskaan hermostu koiraansa, tai jos hermostuukin, niin ei koskaan pura tätä tunnetta koiraan. Täydellinen koiranomistaja tietää perusteellisen ja pitkällisen työn perusteella, miten hänen koiransa käyttäytyy eri tilanteissa, ja osaa tulkita täydellisesti koiransa elekieltä. Täydellinen koiranomistaja tuntee koiransa tarpeet ja osaa täyttää ne. Täydellinen koiranomistaja priorisoi koiransa hyvinvoinnin kaiken muun edelle, mutta pitää samalla huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, velvollisuuksistaan ja sosiaalisista suhteistaan. Täydellisen koiranomistaja viettää useamman illan viikossa treenikentällä ja metsässä pitkillä lenkeillä, aktivoi koiraansa joka päivä ja antaa sille huomiota. Täydellinen koiranomistaja pyrkii jatkuvasti kehittymään koiranomistajana ja kestää vastoinkäymiset sekä osaa iloita onnistumisista. Täydellinen koiranomistaja osaa aina ajatella koiransa parasta ja toimia sen mukaan.

Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan meistä ole täydellinen - edes koiranomistajana. On olemassa lukuisia ideaaleja siitä, miten koiranomistajan oletetaan toimivan ja kuinka koira tulisi kouluttaa sekä millaista elämän tulisi koiran kanssa olla. Esimerkki: koiranomistajan tulisi aina olla pohjimmiltaan iloinen ja kiitollinen siitä, että on ylipäätään voinut ottaa koiran. Kaikilla ei koiranpitoon ole varaa, jotkut ovat allergisia, joillakin elämäntilanne ei ole sopiva lemmikin hankkimiseen. Jos kerrot julkisesti joskus ajattelevasi, että koirasta on oikeastaan enemmän harmia kuin iloa - vaikka tunne olisi vain hetkellinen - saatat saada saavillisen kuravettä niskaan. Sama juttu, jos sanot omasta rodustasi jotakin sellaista, joka ei sovi yhteen yleisen käsityksen kanssa. Jaiks! Koirat menevät ihon alle ja suoraan sydämeen, omaa koiraa puolustetaan henkeen ja vereen ja hiljainen sääntö on, että oman koiran rotua kuuluu aina ylistää ja pitää maailman parhaana. Itse asiassa tämänkin voidaan ajatella kuuluvan täydelliseen omistajuuteen: jos omasta rodusta on pahaa sanottavaa, olet ehdottomasti valinnut väärän yksilön tai väärän rodun. Olisit miettinyt tarkemmin, Huono Koiranomistaja. Minulle ei tätä onneksi ole henkilökohtaisesti sanottu, mutta somen villissä viidakossa tämä vaikuttaa olevan melko yleinen mielipide.

Tämänkertaisen postauksen otsikko on siinä mielessä harhaanjohtava, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa siitä, millaista on olla täydellinen koiranomistaja. Oikeastaan tarkoitukseni on täysin päinvastainen. Mitä tapahtuu, kun omat mielikuvat Täydellisestä tai edes Hyvästä Koiranomistajuudesta jäävät saavuttamattomiksi?

Olen blogissa kirjoittanut paljon niistä asioista, joita Kajo on ja joita se ei ole. Kajo on reaktiivinen, epävarma, aktiivinen, leikkisä, älykäs ja äänekäs koira, näin osan mainitakseni. Mutta hetkinen, tämähän kertoo suhteestamme vain toisen puolen. Millainen olen minä Kajon omistajana ja kouluttajana? Voisiko olla, että tunteakseni koirani minun pitäisi tuntea myös itseni?

Kajon tulon jälkeen kielikuvallinen peiliin katsominen on tullut olennaiseksi osaksi arkeani, ja on ollut turhauttavaa mutta silmät avaavaa huomata, että koirankouluttajana olen oikeastaan samanlainen ihminen kuin muillakin elämänalueillani. (Yllätys!) Olen idealistinen, pitkäjänteinen, utelias ja sosiaalinen, mutta toisaalta olen myös erittäin stressiherkkä, epävarma, perfektionisti ja pessimisti. Siinä missä hyvien puolieni ansiosta olen jaksanut yrittää perehtyä Kajon sielunelämään ja kehittyä koirankouluttajana, samanaikaisesti olen kantanut valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten koskaan voi tehdä tarpeeksi koirani hyväksi. Kun Kajo ulkona spottaa kohteen (koira, kassi, juokseva lapsi, you name it) ja alkaa rääkyä kuin teurastettava sika, päällimmäisinä tunteinani ovat ärtymys, epätoivo, jännittyneisyys ja häpeä. Kun raahaan perässäni vastaan hangoittelevaa ja äänihuuliaan tuulettavaa kasaa hampaita, kynsiä ja karvaa, mietin usein, kuinka laiskana ja taitamattomana koiranomistajana minua pidetään. Tiedän toki omalla käytökselläni vain ruokkivani Kajon epävarmaa käytöstä, mutta jonkin asian tiedostaminen on täysin eri asia kuin tiedon mukaan toimiminen.

Oman osansa yhtälöön tuonee myös jo useita vuosia sitten elämääni hiipinyt Varjo. Keväällä 2012 minulla diagnosoitiin ensimmäistä kertaa keskivaikea masennus, joka saatiin oikealla hoidolla helpottamaan, mutta erinäiset syyt johtivat uuteen masennuskauteen ja samalla uuteen diagnoosiin syksyllä 2016 - vain muutama päivä Kajon tulon jälkeen. Maailman terveysjärjestön WHO:n havainnollistavaa videota lainatakseni sanoisin, että arjessani oli sen jälkeen neljä huomiota vaativaa koiraa: pirteä pappakoira Hippu, erittäin aktiivinen ja helposti eroahdistuva Koda, rasavilli terminaattori Kajo ja Musta koira eli masennus. Kesällä 2017 Koda lähti vanhempieni luokse Helsinkiin, kun taistelin itse sekä burn outin että vuoden ikään ehtineen Kahjon kanssa, ja sinne se sai lopulta minun ja muun perheeni yksimielisellä päätöksellä jäädäkin.

Miksi otin puheeksi masennukseni? Koska se on numero yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi koen itseni ajoittain huonoksi koiranomistajaksi. Koirieni tarpeista pidän ja olen aina pitänyt huolta, koirat saavat paljon rakkautta ja huomiota, lenkkeilemme joka päivä ja teen parhaani kasvattaakseni Kajosta kunnon koirakansalaisen. Jotkin päivät tai jopa viikot ovat kuitenkin pahempia kuin toiset. Olin esimerkiksi ilmoittanut Kajon Lahteen mittelspitzien erikoisnäyttelyyn, joka järjestettiin eilen. Kulunut viikko on ollut yhtä helvettiä ulkoilujen suhteen, ja koirien lisäksi olen stressannut itseni kipeäksi kandidaatintutkielmasta, jonka pitäisi olla maaliskuun puoliväliin mennessä esiteltävässä kunnossa. Vaati todella paljon sosiaalista tukea ja oman ylpeyteni nielemistä myöntää, että päivä kiljuvan ja rähisevän koiran kanssa keskellä satoja muita koiria ei olisi tehnyt meille kummallekaan hyvää. Ei Kajolle, joka vaikuttaa pienessä päässään jälleen yhdistäneen lähes kaikki muut koirat johonkin negativiiseen. Eikä todellakaan minulle, joka olisin sormet verillä ja naama punaisena vain toivonut, että olisin uskaltanut jäädä kotiin. Kajolle viime viikolla tilaamani kuonokoppakaan ei ollut vielä ehtinyt tulla, kun jouduin sen väärän koon vuoksi palauttamaan liikkeeseen ja laittamaan tilauksen pienemmästä koosta.

Yritän pikku hiljaa opetella sisäistämään ajatusmallia, jossa ainoa tapa olla hyvä koiranomistaja ei ole juosta kieli vyön alla treeneistä toiseen, kytätä koiraryhmiä uusien koulutusvinkkien toivossa ja omistaa kaikkea aikaani koirilleni. Kyllä ne pärjäävät, vaikka useampana päivänä viikossa ohjelmassa ei olisikaan muuta kuin leikkimistä, temppuilua ja lenkkeilyä. Vuoden alusta joka toinen lauantai on ollut Jyväskylässä tarjolla mittelien omia tokotreenejä, ja vaikka olemme vain kerran sinne aikataulusyistä Kajon kanssa päässeet, ne treenit olivat valtava menestys. Sain koiraani paremman kontaktin kuin vielä koskaan uudessa paikassa ja vielä vieraiden koirien ympäröimänä. Valaiskoon tämä muisto seuraavia viikkojamme. Lisäksi olemme nyt muutamana päivänä harjoitelleet kapulan nostamista ja käteen antamista, ja olen tavattoman hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti pikku-ukko on idean tajunnut sekä puisen että metallisen kapulan kanssa. Ja tämä on tällä hetkellä sellainen harjoitus, josta olemme molemmat ihan älyttömän innoissamme ja jota voimme harjoitella ilman mitään paineita.

Sallivaa lopputalvea kaikille lukijoille! Kevättä kohti mennään.