Dreams and reality

I'm not sure what I am searching for

My dreams and reality

are worlds which collide

Confusion, illusion,

are dancing side by side

Kotipelto - Dreams and Reality

Pitkä kesä on viimein päättymässä ja tuntuu hyvältä hetkeltä pysähtyä pohtimaan, mitä meidän elämässämme on kolmen kuukauden aikana tapahtunut ja missä mennään. Allekirjoittaneen sairasloma päättyy sekin tähän viikkoon, ja vaikka välillä tuntuu siltä, että takana on musta kesä, on tapahtunut myös paljon mukavia ja eteenpäin katsomaan houkuttelevia asioita.

Peltolammilla vanhoja lenkkimaastoja ihailemassa heinäkuun alussa.

Ensinnäkin meillä juhlittiin kahtia synttäreitä kesän aikana: Kajo täytti kolme ja Hippu peräti 14! Olen aina mieltänyt, että vasta kolmevuotiaana mitteli on aikuinen, ja vaikka Kajo monissa tilanteissa käyttäytyy edelleen kuin pentu tai vähintään kuriton teini, on se selvästi saanut itsevarmuutta ja älliä päähän. Tästä ehkä paras esimerkki on sen mallikelpoinen käytös vanhempieni mittelinpennun Haikun kanssa: siinä missä perheen vanhemmat koirat karttavat vauvakoiran naskalihampaita ja innokasta häsellystä, Kajo vaikuttaa olevan mitä kärsivällisin ja viitseliäin leikkisetä, joka fyysisesti laskeutuu pennun tasolle, antaa sen haukkua ihan naamansa edessä ja vastaa leikkimieliseen hampailuun pienempää kuitenkaan satuttamatta. On ollut ihan valtava helpotus nähdä, kuinka nätisti Kajo osaa Haikun kanssa olla, sillä aikaisemmat kohtaamiset pentujen kanssa eivät aina ole olleet yhtä onnistuneita. Toivottavasti Kajon leikkimielisyys säilyy vielä pitkään, jotta se pääsee sitten omankin talouden pentukoiraa joskus leikittämään. :)

Kajo ja Haiku heinäkuun lopulla. Haiku on kuvan ottamisen jälkeen kovasti kasvanut ja muuttunut oranssimmaksi.

Kesän alussa asetin höntsätavoitteeksi omatoimisen treenailun fiiliksen mukaan. Joinakin päivinä ei tullut tehtyä muuta kuin pakolliset lenkit, mutta uiminen osoittautui Kajolle oikein mieluiseksi harrastukseksi (Hippu sen sijaan teki selväksi, että häntä on turha yrittää saada veteen, ja mieluummin hyöri keppien kanssa ja hinkkasi itseään hiekkaiseen nurmikkoon). Uimisen lisäksi käytiin lähialueen eri kentillä treenailemassa: Kajon kanssa on tehty seuruupätkiä, pyörähdyksiä (nämä sujuvat jo lähes ilman käsimerkkiä!), paikkiksia ja luopumista, Hipun kanssa on tehty lyhyitä rally-pätkiä - ilman kylttejä - ja kokeiltu käytännössä joidenkin koiratanssikoreografian osien toimimista, kun Kajo ei ko. temppuja vielä ole osannut. Koiratanssin suhteen päänvaivaa tuottaa HTM-ohjelman musiikki: haluaisin jotakin sellaista, jota jaksaisi kuunnella treenistä toiseen ja joka on itselleni tärkeä, mutta juuri meille sopivaa kappaletta ei tunnu löytyvän. Freestyleen kappale on onneksi jo valittu, mutta ohjelman treenaaminen sen sijaan on jäänyt retuperälle. Onneksi nyt elokuussa starttaavat koiratanssin irtotunnit, joille Kajon kanssa olemme tervetulleita. Ehkä siellä saadaan pakettia taas vähän enemmän kasaan.

Uimamaisteri/kahlailija Haisu

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen kaiken muun ohessa prosessoinut sitä, mitä tavoitteita meillä Kajon kanssa on nyt, kun jossakin taka-alalla ei enää vainoa pelko siitä, ettei minulla ole resursseja tämän koiran kanssa tekemiseen. Viime viikonloppu valoi minuun toivoa entistä enemmän, kun Kajo käyttäytyi nätisti julkisissa kulkuneuvoissa Helsingin-reissullamme ja tuli mainiosti toimeen vanhempieni toisen koiran kanssa ilman merkkiäkään aiempien tapaamisten tappeluista ja kyräilyistä. Koiratanssin koulutusohjaajaharjoittelijan vetämässä treenissä Kahjo pystyi toimimaan kentällä olevista muista koirista huolimatta ja oli hetken jopa irti harjoitellessamme. Nyt voisi olla hyvä hetki uusien tavoitteiden asettamiseen, eikös?

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissa mahdottomista odotuksista, jotka olin asettanut jo silloin, kun Kajo "oli vielä Anttilan postimyynnissä", kuten isäni tapaa sanoa. Alitajuntani synkissä pohjavirroissa uiskentelee edelleen häilyviä, vettyneitä kuvia minusta ja Kajosta palkintopalleilla, arvokisoista ja nimiämme kantavista tuloslistoista, ja näistä kuvista tuskin pääsen koskaan täysin eroon. Vastikään kuitenkin törmäsin eräässä Facebook-ryhmässä hienoon analyysiin haaveiden luonteesta, ja tämä sai minut pohtimaan omaa suhdettani haaveisiin ja tavoitteisiin. Ensinnäkin monet niistä asioista, joita olen pitänyt tavoitteina, ovat olleet puhtaasti haavekuvia. Tavoitteet sisältävät oletuksen siitä, että niiden eteen on konkreettisesti tehtävä jotakin, asetettava välitavoitteita ja jatkuvasti suunniteltava ja reflektoitava jo tehtyä työtä. Tämänhetkistä treenitapaani voi tuskin kutsua tällaiseksi, sillä teemme milloin mitäkin, aina sillä hetkellä motivoituneesti ja tarkasti, mutta pitkällä tähtäimellä olen huono pysymään rutiineissa ja aikataulussa. Tämä selittää hyvin sitäkin, miksi freestyle-ohjelmassamme on tällä hetkellä enemmän aukkoja kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran suunnittelin...

Erityisesti seuraava seikka iskostui päähäni tästä mainitsemastani fb-julkaisusta: haaveet ovat usein epärealistisia jo siksi, että ne eivät ole erityisen tarkkoja. Kun haaveilen minusta ja Kajosta palkintopallilla, näen mielessäni itseni iloitsemassa tehdystä työstä ja menestyksestä ja muita ihmisiä ympärillä iloitsemassa kanssani. Mistä silloin oikeastaan haaveilen? Sadoista ja taas sadoista tunneista perusasennon hinkkaamista ja seuruupaikan säätöä, ohjatuista treeneistä vähintään kahdesti viikossa, kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkoista kisapaikoille ja opettavaisista pettymyksistä, joita väkisin tulee koiraharrastuksissa vastaan? Aika harvoin. Palkintohaaveeni perustuvat lähes yksinomaan tunteeseen siitä, että nyt me olemme hyviä ja olemme näyttäneet kaikille, nyt minä olen hyvä, kelpaan tämän koiran omistajaksi ja kouluttajaksi ja voin todistaa vääräksi kaikki ne, jotka ovat koiranomistajataitojani epäilleet. Kokemuksesta tiedän, että menestys on väliaikaista ja halutessaan omasta suorituksesta löytää aina kritisoitavaa, joten tunne, jota niin kiihkeästi jahtaan, ei edes ole sidoksissa haikailemiini tunnustuksiin. Palkintopallihaaveet eivät myöskään ole Kajoa vaan pelkästään minua varten. Koirani ei ole minulle välineitä - rakastan niitä liikaa suhtautuakseni niihin sellaisina - mutta eivät ne ymmärrä menestyksen päälle. Niille kaikki on siinä, mitä me yhdessä teemme, muiden arvotuksista riippumatta.

Palaan edelleen ajatuksiin, joita tämä ylistämäni fb-päivitys minussa herätti. Kirjoittajan mukaan epärealistisiin toiveisiin takertumisen sijaan itseä kohtaan reilumpaa ja kannustavampaa olisi keskittyä niihin asioihin, jotka itsessään tuottavat iloa ja joihin suhtautuu intohimolla. Minulla on läheinen ystävä, joka treenaa koiransa kanssa paljon, osallistuu koulutuksiin treenipaikan välimatkasta piittaamatta, asettaa itselleen ja koiralleen realistisia tavoitteita ja nauttii koiran kanssa tekemisestä ja viilaamisesta (nämä ovat tietysti vain omia tulkintojani(!), vain hän itse todella tietää oikeat intohimonsa ja toiveensa). Olen joskus ollut tukahduttavan kateellinen hänen tavastaan suhtautua koiraharrastamiseen, innostaan oppia uutta, rohkeudestaan kokeilla ja pitkäpinnaisuudestaan pyrkiä kohti omia tavoitteitaan. Myönnetään, olen sitä joskus edelleen. Toisaalta sama ihminen on ollut tukenani Kajon tuhotessa vuokra-asuntoa ja kiljuessa yksin jäädessään, tasapainotellessani sen reaktiivisuuden, terävyyden ja arkuuden kanssa ja ylipäätään pohtiessani, mitä helvettiä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Kateuden sijaan tunnenkin yhä enemmän kiitollisuutta ja iloa siitä, että olen saanut kirittäjäkseni näin mahtavan tyypin, joka osaa iloita kanssani sellaisista pienistä mutta niin valtavista edistysaskelista kuin että koira ei singahda maassa olevaan leluun ilman lupaa tai ottaa ohitettavan lapsen sijaan kontaktia minuun. Olemme molemmat koiraihmisiä henkeen ja vereen, mutta koska olemme eri ihmisiä (yllätys!), meillä on erilaiset kiinnostuksenkohteet, motivaattorit ja tavat toimia. Haluamme molemmat koirillemme parasta, ja vaikka toisen tavoite olisivat arvokisat ja toisen remmilenkki ilman rähinöitä, ne ovat tavoitteina yhtä arvokkaita, jos ne ovat asioita joita todella haluamme ja joiden eteen jaksamme tehdä töitä. Näitä tavoitteita kohti pyrkiessämme voimme molemmat välillä vaihtaa vapaalle ja lähteä metsään höntsäilemään karvakamujemme kanssa sekä valittamaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Eiku.

Tiivistetysti siis: tee sitä, minkä tekeminen tuottaa sinulle iloa. Tavoitteista on eniten hyötyä silloin, kun niihin pyrkiminenkin tuottaa tyydytystä!

Keskustan menoa ihmettelemässä synttäripäivänä 20.8.2019.

Lähtipäs taas laukalle, mutta ainakin itselleni auki kirjoitetut ajatukset ovat usein avain oivalluksiin.

Fakta: Kajo on 3-vuotias eikä se ole MVA, TVA. RTVA tai edes TK1 tai RTK1. Meillä ei ole virallisissa kisoissa vielä yhtäkään starttia (eikä ole hetkeen tulossakaan). Niin siinä vaan kävi, eikä sen tarvitse kertoa minusta koiranomistajana muuta kuin että nämä eivät ole olleet juuri meidän tavoitteitani.

Toinen fakta: Kajolle on varattuna aika kastraatioon 11.9. ja allekirjoittaneen aivot ovat ehkä viimein otollisessa tilassa tuottamaan sellaisia kuvia, joissa olemme oikeasti minä ja Kajo eikä vain tunnistamattomia hahmoja epätarkassa ympäristössä. Tästä on hyvä jatkaa!

0, 100 ja kaikki siltä väliltä

Lukusuoralla nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Jo nollan ja yhden välillä niitä on ääretön määrä: 0,1; 0,11; 0,111... Ja niin edespäin. Miksi elämässä kuitenkin usein tuntuu siltä, että aina on pakko olla jommassakummassa päässä, tehdä täysillä tai jättää kokonaan tekemättä?

Sellainen matematiikkavertaus aluksi. Totta puhuen olen tällä hetkellä ihan puhki. Tai olen ollut. Olen kolmatta viikkoa sairaslomalla, ja pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että aamulla on ihan mukavaa nousta ylös ja lähteä koirien kanssa nauttimaan kesän läpitunkevasta auringosta, hiukset harakanpesäksi pörröttävästä tuulesta ja linsseihin benji-hyppäävistä sadepisaroista. Takana on yksi elämäni pisimmistä vuosista, mutta koska tämä on koirablogi, ei mennä asian ytimeen vaan napsitaan palasia meidän elämästämme viimeisimmän päivityksen jälkeen.

Helmikuun lopussa aloitimme Kajon kanssa koiratanssikurssin. En odottanut siltä paljoakaan siinä mielessä, että arvelin ainakin ensimmäisten treenikertojen menevän Kajon kanssa yhteisen sävelen etsimiseen ja muiden koirien huomiotta jättämisen harjoitteluun, mutta Kajo yllätti totaalisesti tekemällä mitä siltä pyydettiin - jopa silloin, kun kentällä oli samanaikaisesti neljä muutakin koirakkoa treenaamassa. Kurssin aikana hioimme jo osaamiamme liikkeitä, Kajo oppi jalkojeni välistä pujottelun niin, että minä peruutan, harjoittelimme erilaisia hyppyjä ja kokeilimme erilaisia variaatioita seuruista ja pyörähdyksistä. Kursinpa kurssin aikana kokoon jopa alkeellisen freestyle-ohjelman, joka saatiin esittää muille ryhmäläisille ja kouluttajallemme, ja kun Kajo otti ihan innoissaan kontaktia, tarjosi ylimääräisiäkin temppuja ja oli kaikin tavoin ihan mahtava, meinasi ohjaajalle tulla tippa linssiin. Saatiin sivustaseuraajilta kannustavaa palautetta, mutta kaikista paras palaute tuli pienen valkean tuikkivista silmistä: Ihan parasta tehdään lisää nyt heti! Löydettiin ehdottomasti meidän oma laji, ja kevään aikana ollaan aina välillä muisteltu ensiesityksemme koreografiaa ja harjoiteltu erityisesti tassutemppuja. Kun kemiallisen kastraation doping-aika loppuu, voisin hyvin nähdä meidät kokeilemassa siipiämme koiratanssin möllikisoissa tutulla hallilla, fiilistelemässä ja testailemassa.

Pääsiäisenä oltiin isommalla porukalla mökillä Keski-Suomessa. Oli kivaa päästä vähäksi aikaa pois kaupungin paineistavasta arjesta, ja koirat selvästi nauttivat, kun saivat juoksennella pihalla mielin määrin ja lekotella vastikään lumen paljastamalla nurmella. Kajo ja vanhempieni koira Koda keksivät viimeisinä päivinä ottaa vähän mittaa toisistaan, mutta muuten lomailu kahden eri lauman leikkaamattomien urosten kanssa sujui yllättävän sopuisasti.

Huhtikuun lopussa tapahtui arkeamme merkittävästi helpottanut muutos, kun muutimme samassa kaupunginosassa syrjempään ja ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen. Ei ole mitään niin ihanaa tapaa aloittaa päivä kuin pujahtaa talon pihasta suoraan metsään, käydä järvellä kääntymässä (ja Kahjo luonnollisesti järvivedessä vilvoittelemassa), etsiskellä uusia reittejä ja eksyä tietäen, että takaisin löydetään kuitenkin. (Eksyminen on muuten täysin aliarvostettua - milloin muulloin sitä saisi niin ihanasti olla vähän ajasta irrallaan ja todella nähdä ympärilleen?) On ihanaa asua niin lähellä luontoa, ettei lenkillä tarvitse tarvitse nähdä juuri ketään. Hippu ja Kajo tassuttelevat innoissaan metsässä uusia hajuja tuoksutellen, ja varsinkin Kajosta näkee selvästi, että se on uudessa ympäristössämme paljon rennompi kuin edellisen kodin tienoilla.

Kimppalenkeillä ollaan käyty harvakseltaan, mutta kesän mittaan asia toivottavasti korjaantuu. Toissapäivänä otin Kahjon mukaan ja lähdin ystäväni ja hänen teinikoiransa kanssa reippailemaan. Alkulenkistä hävetti, kun Kajo tapansa mukaan huuteli ihmisille ja koirille ja nappasipa minua kädestäkin, kun lenkkikaverin kanssa meinasi mennä sukset ristiin ja koppasin pikkujätkän pois toisen jaloista. No, keskellä eripuraa olevan koiran nappaaminen selkäkarvoista ei tunnetusti ole hyvä idea, mutta selvittiin molemmat säikähdyksellä. En kanna Kajolle kaunaa siitä, että sen vaistomainen reaktio on näykätä, jos ihminen varoittamatta tarttuu kiinni karvoista. Ehkä pitäisi, mutta joskus äkillisiä tilanteita vain tulee, ja silloin ei aina ehdi miettiä sitä järkevintä toimintatapaa. Lenkin aikana tovereiden aiempi kisma unohtui, kun molemmat pääsivät päästelemään höyryjä, ja lenkin jälkeen ne juoksivatkin järven rannassa kuin päättömät kanat vesirajan ja rantanurmen väliä. Kajokin oli irti, ja oli ihana nähdä, kuinka se nautti koirakaverin kanssa rallattelusta.

Kesän aikana yritän vähän treenailla koirien kanssa: Hipun kanssa rally-tokoa ihan vain mielen virkistykseksi, Kajon kanssa mahdollisia liikkeitä freestyle-koreografiaan ja sitten ihan perusseuraamista, vasemman ja oikean puolen perusasentoa ja käännöksiä. Tuntuu jotenkin hullulta, että Kajo täyttää elokuussa jo kolme eikä se vieläkään osaa kunnon perusasentoa. Ei oikein ole riittänyt motivaatio sen viilaamiseen, kun tokouraa en meille ole kaavaillut, mutta kai sen voisi varmuuden vuoksi yrittää saada kuntoon. Ehkä tässä vielä innostutaan HTM:sta ja rally-tokosta. Yritän kuitenkin välttää varsinaista treenitavoitteiden asettamista, sillä tällä hetkellä riittää ihan vain se, että löydetään onnen pilkahduksia arjesta, nautitaan vapaudesta ja tehdään yhdessä hauskoja juttuja.

Nollan ja sadan välille mahtuu äärettömän paljon lukuja. Mustan ja valkoisen välissä on valtava määrä erilaisia harmaan sävyjä. Auto olisi aika turha kapistus, jos käytettävissä olisivat vain pakki ja kutonen. Tänä kesänä meidän ainoa tavoite on selvittää, miten siistiä elämä voikaan olla, jos aina ei tarvitse tehdä kaikkea täysillä.

Kaksi reaktiivista (Kuin avointa kirjaa)

"Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien mieliala on reaktiivinen, toisin sanoen mieliala vaihtelee keskimääräistä enemmän. Tunteiden epävakaus ilmenee huomattavina, voimakkaina muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan." (Mielenterveystalo: Epävakaa persoonallisuus.)

Hetkinen. Reaktiivinen?

En muista, olenko täällä blogissa vielä tullut kaapista ulos persoonallisuushäiriöisenä, mutta jos en, niin hoidetaan nyt sekin alta pois. Hei, nimeni on Nea ja olen 23-vuotias. Minulla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, ja erinäisten oireilujen jälkeen sain "virallisen" diagnoosin viime vuonna.

Blogiani aiemmin lukeneet tai minut tuntevat tietävät, että olen Kajon reaktiivisen käytöksen alkamisen jälkeen kipuillut paljon sen kanssa, olenko itse tehnyt koirastani sellaisen kuin se on, onnistunut jollakin tavalla vaikuttamaan sen kehitykseen niin perustavanlaatuisesti, että koko koira on mennyt pilalle. No, samoja syytöksiä on tullut myös muilta ihmisiltä, mutta itse olen aina ollut pahin viholliseni.

Minua täysin tervepäisen koiran pilaamisesta syyttäneet voivat nyt virnuilla voitonriemuisesti: "Mitä minä sanoin!" Epävakaa omistaja, epävakaa koira. Eivätkä he ole täysin väärässä. Hassua kyllä, minua ja Kajoa tosiaan yhdistävät piirteet, joista sekä ihmisistä että koirista puhuttaessa voidaan käyttää ilmaisua reaktiivisuus: reagoimme kohtuuttomalta vaikuttavan voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin ja palaudumme tällaisista tilanteista hitaasti. Sekä ihmisillä että koirilla käytöksen ilmenemiseen vaikuttavat perimä ja ympäristö. Olemme siis Kajon kanssa voittaneet geenilotossa tietyn alttiuden, joka on yhdessä ympäristön vaikutuksen kanssa tehnyt meistä tällaisia kuin olemme.

Kajo on aina ollut erittäin taitava lukemaan minun tunnetilojani ja käytöstäni. En sanoisi sitä ohjaajapehmeäksi koiraksi, sillä se ei ota käskyjäni itseensä, joskus jopa haistattaa niille täysin pitkät. Sen sijaan se lukee minusta asioita, joita en aluksi edes käsittänyt sen voivan ymmärtää: kun ohitamme ulkona ihmisiä, se, miten minä reagoin, on Kajon käytöksen suhteen avainasemassa.

Mitä paremmin olen Kajoa oppinut lukemaan, sitä paremmin onneksi pystyn ennakoimaan. Joidenkin ihmisten kohdalla vain tiedän, ettei nyt päästä ohi ilman rähinää: Kajon elekieli muuttuu, korvat saattavat vaihtaa asentoa ja liikerata yleensä muuttuu. Aina en pysty erittelemään, mistä tiedän Kajon varmasti reagoivan esimerkiksi singahtamalla hampaat tanassa ohikulkijan luokse, jos en ota sitä käskyn alle ja asetu itse sen ja ihmisen väliin. Suurin osa ohituksista menee kuitenkin kauniisti niin, ettei Kajo reagoi ollenkaan, jos vaan muistan itse viestittää, ettei mitään hätää ole: rauhallinen hengitys sisään ja ulos, olkapäät rennoiksi alas (jolloin hihnan asento samalla muuttuu, minkä koira tuntee, jos hihna on kireällä), katse sivuun ohikulkijasta ja rintamasuuntakin mielellään poispäin. On ihan käsittämätöntä, kuinka 99 %:ssa ohituksista pystyn ennakoimaan koirani reaktion, vaikka vielä vuosi sitten tuntui täysin mahdottomalta ohittaa ketään hihna löysänä silloin, kun Kajolla ei ole koppaa päässä.

Kajon kohdalla olen miettinyt paljon käsitettä käteen sopiva koira. Sopisiko minulle paremmin koira, joka ei niin tarkasti lukisi ailahtelevia tunteitani? No, ainakin elämä sellaisen koiran kanssa olisi varmasti tasaisempaa. Sopisiko Kajon omistajaksi paremmin tasainen ja rauhallinen ihminen, jota eivät pienet mullistukset heilauta? Mahdollisesti. Joinakin päivinä tuntuu kiistatta siltä, ettei minun ja Kajon yhteisen veneen kaatamiseksi vaadita kuin pieni tuulenvire ja matala aalto.

Toisaalta asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: kuka voisi paremmin ymmärtää tilannetta, jossa jokin ärsyke saa ihan suunniltaan eivätkä reaktiot ole omassa hallinnassa, kuin samojen ongelmien kanssa painiva? Suurin ero minun ja Kajon välillä toki on se, ettei Kajo pysty reflektoimaan omaa toimintaansa ja asettumaan sen yläpuolelle, jolloin minun tehtäväkseni jää navigoiminen tässä superstimuloivassa maailmassa.

En ole ihan varma, mikä tämän postauksen perimmäinen viesti on, mutta tuntui tärkeältä saada se kirjoitettua. Kaikissa meissä on jotakin, mihin emme voi vaikuttaa, mutta ihanteellisessa ympäristössä voimme kehittää näitä ominaisuuksia ja löytää vaihtoehtoisia toimintatapoja - ja jos hyvä tuuri käy, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea tätä työtä yksin.

Sä luet mua

kuin avointa kirjaa

Me puhutaan

vaik ollaan hiljaa

(Hukka ja Mama - Selja)

Kaiken se kestää

Viimeisimmästä päivityksestä on kulunut yli neljä kuukautta. Neljään kuukauteen mahtuu paljon asioita, niin paljon, että tunnen hieman syyllisyyttä siitä, etten ole niistä tänne aiemmin kirjoittanut. Yritän kuitenkin antaa itselleni armoa tässä: tämän blogin tarkoituksena ei ole vaatia mitään, ainoastaan antaa. Antaa minulle mahdollisuus avautua ja pohtia, kun siltä tuntuu, ja antaa sinulle, lukija, palanen meidän elämästämme.

Elokuussa Kajolle tehtiin kemiallinen kastraatio eli laitettiin lisääntymiskyvyn väliaikaisesti vievä implantti. Kastraatio lähti vaikuttamaan hitaasti, ja kun se lopulta alkoi vaikuttaa, sillä vaikutti alkuun olevan vain huonoja seurauksia: Kajosta tuli ärhäkämpi ja vieläkin reaktiivisempi, vieläkin arempi. Pikkuhiljaa vaikutus kuitenkin lähti tasaantumaan ja hyvät puolet alkoivat näkyä. Lyhytkestoisen (6-8 kk) implantin laitosta on kulunut nyt nelisen kuukautta, ja tällä hetkellä sekä Kajo että muu perhe vaikuttavat tyytyväisemmiltä kuin koskaan. Kajo syö nykyään ruokansa ja motivoituu ulkonakin ruoasta, jos palkkaustilanne ei ole liian kuormittava. Joihinkin koiriin se suhtautuu suvaitsevammin: naapurissamme asuva reilu viisikuinen kultainennoutajauros on tällä hetkellä Kajon paras kaveri, vaikka pennun mielipuuhiin kuuluukin Kajon selkään hyppiminen ja nypyttäminen. Kahjo on ystävästä ihan haltioissaan, ja toivon koko sydämestäni, että niiden ystävyys kestää pennun kasvun aikuiseksi urokseksi. Myös Kajon ja vanhemmillani nykyään asuvan Kodan välit vaikuttavat parantuneen: siinä missä viime vierailulla ne ottivat yhteen monta kertaa päivässä, joulun melkein viikon vierailusta selvittiin ilman yhtään riitaa, vaikka Koda selvästi edelleen kyräilee Kajoa. Niillä näyttää toimivan hyvin nykyinen järjestely, jossa samaa tilaa ja katsekontaktia vältellään.

Syksyllä rakas pappakoiramme Hippu tuli takaisin kotiin. Kemiallinen kastraatio lienee edesauttanut myös sitä, että Hipun kotiinpaluun jälkeen koirat eivät ole kertaakaan ottaneet yhteen. Muutoksesta voi olla kiittäminen myös nivelten toimintaa tukevaa YuMOVE Dog -valmistetta, jota Hippu syö säännöllisesti. Ihanaa, kun koko perhe on taas koossa, vaikka Kajon kesän aikana parantunut ulkokäytös onkin Hipun tulon jälkeen ottanut vähän takapakkia. Onneksi kotoa löytyy kaksi ulkoiluttajaa, ja olenkin pitänyt huolen, että Kajon kanssa pääsen myös ihan kahdestaan lenkkeilemään ja harjoittelemaan kontaktin ylläpitämistä myös kiihdyttävämmissä tilanteissa.

Syksyllä minä aloitin pedagogiset opinnot ja opetusharjoittelun, mikä on tarkoittanut koirille pitkiä päiviä, joskus erittäin vähäiseksi jäänyttä aktivointia ja myöhäisiä lenkkejä väsyneen taluttajan kanssa. Vaikka syksy oli rankka (ja keväästä tulee mahdollisesti vielä rankempi), en olisi selvinnyt ilman tassuterapiaa. Joskus tuntui ylivoimaiselta pitkän, henkisesti ja fyysisesti rankan päivän jälkeen lähteä ulos väistelemään muita koiria ja lapsia/juoksijoita/matkalaukkuja/jutteluhaluisia vanhuksia/mitäikinä, mutta mikään ei voi korvata sitä ehdotonta rakkautta, jota koirat niin pyyteettömästi tarjoavat. Tai ei, eivät tarjoa: niiden rakkaus on kuin hyökyaalto, joka vyöryy päälle vastustamattomana ja kyselemättä, muttei kaada maahan vaan syleilee ja sulkee sisäänsä, täyttää hehkuvalla voimalla. Eivät minun koirani tiedä, jos olen mokannut harjoitustunnin tai ollut liian väsynyt menemään luennolle. Eivät ne välitä niin kauan, kun saavat ruokaa, reippailua ja rakkautta.

Ne ovat aina niin paljon parempia kuin mitä me ihmiset ansaitsemme.

En ole ajatellut asettaa tälle vuodelle mitään erityisiä tavoitteita koirien suhteen. Kajon kanssa olisi tietysti mahtavaa päästä koiratanssikurssille ja suunnittelemaan omaa koreografiaa sekä harjoittelemaan kaikkia kivoja liikkeitä (musiikin olen meille jo valinnut, jippii!) ja elokuun jälkeen aion käydä kuvauttamassa sen selän sekä tutkituttamassa uudestaan silmät ja polvet. Kirurginen kastraatio saattaa myös kuulua tämän vuoden ohjelmistoon. Hippu taas saa nauttia ansaituista eläkepäivistään, jotka sisältävät ruokailua (Hipun suosikki), rauhallisia lenkkejä, mieltä virkistäviä temppuja ja Kajon ja Mauno-kissan päähänpistojen ylenkatsomista.

Uskon, että Kajon kanssa vaikein osuus on nyt takana. Päivä päivältä Kajosta tulee enemmän minun koirani, jota pystyn lukemaan yhä helpommin ja tarkemmin ja sen myötä vastaamaan paremmin sen tarpeisiin. Tätä kirjoittaessani Kajo nukkuu jaloissani pienenä keränä. Sen kylki kohoilee tasaisesti hengityksen tahdissa, tassut liikahtelevat unihyppyjen mukaan ja pienen kehon lämpö hohkaa jalkaani.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän pisteeseen, ja odotan kiinnostuksella, mitä tällä vuodella on meille tarjottavana.

Kaksi vuotta Kahjoilua

Maailman rakkain, ärsyttävin, haastavin, suloisin, hellyyttävin, fiksuin, hulluin, pöllöin, leikkisin ja ihanin Kahjo täytti edellispäivänä 20.8. kaksi vuotta. Vasta ja jo kaksi. Toisaalta se vaikuttaa vielä ihan vauvalta lörppähuulineen ja honkkelomaisine liikkeineen, mutta sen pää näyttää jo aikuisen uroksen komealta ja jykevältä päältä (pään sisällöstä ei sitten tarvitsekaan puhua... heh!). Tässä muutama kuva kekkereiltä:

Cesar-jauheliha-namikakku

OMNOM

Lahjaksi päivänsankari sai naudanmahalastuja ja siankorvia. Nämä kelpasivat jopa tälle ronkelille!

Olen jo tovin ollut varma päätöksestäni lähteä kokeilemaan Kajolle kemiallista kastraatiota, josko se vaikka rauhoittaisi elämää täällä kotona; tällä hetkellä kun herraa kiinnostavat enemmän hyväntuoksuiset tytöt kuin sekään vähäinen kontakti, mitä jätkään yleensä ulkona saa ylläpidettyä. Jonkin aikaa arvoin lyhytvaikutteisen eli noin puoli vuotta kestävän ja pidempivaikutteisen eli noin vuoden kestävän implantin välillä, mutta lopulta päädyin lyhytvaikutteisempaan. Jos kastraatio ei olekaan oikea valinta eli aiheuttaa meille enemmän ongelmia kuin helpottaa, niin eipähän tarvitse niin kauaa odotella vaikutuksen loppumista, ja toisaalta jos tämän kuuden kuukauden aikana huomataan ero parempaan, niin saahan ne pallit napsaistua pois sen jälkeen. Huvikseni laskeskelin myös, että Kajolta löytyy näyttelyistä H niukasti 15 kuukauden ja kuuden päivän ikäisenä, eli tulevaisuudessa sen olisi myös mahdollista valioitua jossakin lajissa, vaikka killuttimet vietäisiin. As if, mutta toivossahan on tunnetusti hyvä elää. Näin ollen varasin eläinlääkärille ajan implantin laittoon ensi viikon tiistaiksi 28.8., kun mittelien kesäpäivistäkin on toivottavasti selviydytty kunnialla. Samalla lääkärikäynnillä Kajo saa uuden passin entisen treenirepussa kastuneen tilalle. Hups.

Toivottavasti nähdään viikonloppuna mittelipäivillä!

PS. Vielä kuva siitä miehekkään komeasta ja jykevästä päästä. Vau, vaikka itse sanonkin.

Syvissä vesissä

Tällä kertaa tarjolla ei ole mitään suuria oivalluksia koiran kouluttamisesta, vinkkejä muille arjen kanssa painiville tai edes viihdyttävää sisältöä. Oikeastaan tämä teksti ei edes liity kovin kiinteästi koiriin.

Jos olet todella hyvällä tuulella, etkä halua riskeerata harmaiden pilvien hiipimistä ajatuksiisi, klikkaa itsesi suosiolla pois. Tämän vuodatuksen kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joka tunnen sotkeutuneeni mustien ajatusteni sekavaan vyyhtiin. Olen kuitenkin iloinen, jos joku muu onnistuu löytämään tästä lohtua tai huomaamaan, että hei, tuo olen jollakin tavalla myös minä. En siis ole yksin.

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joina huomaan miettiväni, mitä olen kohta 2-vuotiaan koirani kanssa saanut aikaiseksi. Jo paljon ennen kuin tiesin vaalean jääkarhuterminaattorin tulevan osaksi koiralaumaani haaveilin vaikka ja mistä: Tokokokeessa nuori koirani tekisi innokkaan ja reippaan noudon, jota en koskaan Hipulle osannut opettaa. Rally-tokossa se oppisi peruuttamaan edessäni jo reilusti ennen mestariluokkaan pääsyä, mielellään jo ennen kisaamista. Agilityssa meidät kuulutettaisiin radalle, ja tuntisin halkeavani ylpeydestä, kun kuulisin oman nimeni yhteydessä sen kutsumanimen, jonka olin ensimmäiselle ikiomalle koiralleni valinnut. Ihan sama, millainen rata sitten tehtäisiin, mutta lähtö olisi varmasti hieno ja meillä olisi ihan järjettömän hauskaa.

No siis. Olisi ehkä kannattanut jo silloin suhtautua maltillisesti näihin haaveisiin, sillä ajatuksissani haaveilla on ikävä tapa saada tavoitteiden asema. Niinpä tunnen aika lailla epäonnistuneeni, kun koirani nyt lähes kaksivuotiaana on kokeillut ihan muutaman kerran agilitya (ja muistaakseni heittänyt kentällä joka kerta useamman luvattoman kunniakierroksen), emme ole käyneet mistään lajista edes alkeiskurssia ja pelkään niin älyttömän paljon tulevani leimatuksi saamattomaksi, laiskaksi ja kaikin tavoin paskaksi koiraharrastajaksi, joka vain itkee, että miksi mun koirasta ei tullut täydellistä. Sellaiseksi kun usein oloni tunnen varsinkin ihaillessani tuttujen saavutuksia ja iloa treeneissä, kisoissa ja ihan vain arjessa. Kateus on ruma tunne, jota en haluaisi kokea senkään vuoksi, että yleensä se on intohimoisessa ja itseään ruokkivassa suhteessa alemmuudentunteen kanssa.

Heinäkuu ei kohdellut meitä erityisen hyvin. Kajon etutassut alkoivat oireilla jatkuvien helteiden vuoksi, ja vanhempieni vanhin koira Jekku nukutettiin ikiuneen.

Olen tajunnut, että olen Kajon kanssa elätellyt toiveita jonkinlaisesta vaikeuksien kautta voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Siinä kaikki aikaisempi ponnistelu tulisi merkitykselliseksi sitten, kun olisimme jossakin lajissa huipulla ja voisin kertoa onnellisena siitä, kuinka lopulta onnistuimme kaiken tehdyn työn jälkeen. Voisin valaa toivoa muihin ihmisiin, jotka ovat kulkeneet koiransa kanssa kivisen tien, ja olla vihdoin tyytyväinen omaan suoritukseeni. Onhan tällaisen kärsimyksen pakko olla jotenkin merkittävää, onhan sillä oltava jokin pointti. Mutta kuten eräs kirjallisuustieteen professorini kärsimystä käsittelevällä teemakurssilla sanoi: kärsimys ei ole koskaan oikeutettua. Ei siitä tule tehdä merkityksellistä ja väylää parempaan elämään tai "uuteen syntymään".

Miksi ei riitä, että tiedän tehneeni Kajon kanssa jo paljon? Miksi sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten? Kajo ohittaa ulkona nätisti aikuiset ihmiset ja useimmiten myös lapset, se ottaa paremmin kontaktia ja on oppinut monia asioita, joita olen vain viitsinyt sille opettaa. Tavoitteellisessa harrastamisessa on tietysti tärkeää pyrkiä pitkällä tähtäimellä aina vain parempaan suoritukseen, mutta ei kukaan juokse maratoniakaan viiden hölkkälenkin jälkeen. Voisiko se joskus riittää, mitä me tällä hetkellä olemme ja mihin pystymme?

Haluaisin ihan hirveästi ilmoittautua Kajon kanssa jollekin harrastuskurssille, tokoon, rally-tokoon tai koiratanssiin. Ilmoittautumista harkitessanikin huomaan kuitenkin ahdistuvani siitä, mitä ihmiset meistä ja ennen kaikkea minusta tulevat ajattelemaan. Ymmärrän tietysti, ettei kenellekään ole kauhean rentouttavaa, jos yksi ryhmän koirista tuulettaa äänijänteitään tunnin tai puolitoista kerran viikossa - se ei ehkä ole ihan sitä, mitä treeneiltä yleensä toivotaan. Mutta tarkoittaako se, ettei meille ole tällä hetkellä sijaa missään? Vai onko se vain minun ahdistunut mieleni, joka pyörittelee näitä asioita ja on vakuuttunut siitä, että meitä tullaan katsomaan nenänvartta pitkin joka paikassa? En pitäisi sitä kovin mahdottomana ajatuksena. Tähän sopii aika hyvin ajatus, johon ystäväni on minut tutustuttanut: What would you do if you weren't afraid? Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Ainakin kokeilisin paljon rohkeammin omien ja koirani taitojen rajoja.

Jos nyt jotain positiivista, niin odotan kuin kuuta nousevaa elokuun lopussa järjestettäviä mittelspitzien kesäpäiviä. Tiedän, että siellä saamme aivan erilaisen mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja ehkäpä onnistuakin ilman tuomitsemista kuin missään muualla, sillä mitteli-ihmiset nyt vaan ovat ihan parhaita.

Reaktiivinen koira ja kastraatio - uhka vai mahdollisuus?

Koiran lisääntymiskyvyn poistaminen steriloimalla tai kastroimalla on asia, joka jakaa yleensä voimakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi Hankikoira.fi-sivustolla on lueteltu useampia kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja sekä koiran terveyden että käytökselle, ja mielestäni onkin hyvä, että toimenpiteiden hyviä ja huonoja puolia tuodaan esille. Kajon kohdalla olen kastraation mahdollisuutta miettinyt, ja tätä mahdollisuutta minulle on usein myös väläytelty koirani käytöksestä johtuen. Kastraatiota kuuleekin usein suositeltavan aggressiivisille uroksille, jos niiden käytöksen epäillään johtuvan testosteroniboostista. Toisaalta aran koiran kastroimisesta yleensä varoitellaan, sillä on mahdollista, että tämän egoboostin poistaminen tekee jo valmiiksi epävarmasta koirasta vieläkin pelokkaamman. Mikä siis on totuus? No, yksinkertaista vastausta ei tähänkään (yllätys yllätys) ole, mutta tartuin mahdollisuuteen oppia lisää, kun Sporttirakki tarjosi jäsenilleen ja ulkopuolisille eläinlääkäri Tuulia Applebyn nettiluennon hormonien vaikutuksesta koiran käyttäytymiseen 3.7.2018. Tämänkertaisen postauksen sisältöön haetaankin vauhtia tämän luennon opeista: onko Kajon kaltaisen reaktiivisen uroksen kastrointi kuolleena syntynyt ajatus vai potentiaalinen vaihtoehto?

Luennon alkuun Tuulia kävi läpi perustietoa hormoneista ja niiden toiminnasta. Näitä en ala avaamaan täällä ihan jo siitä syystä, että todennäköisesti jonkun asiantuntijan tarkastaessa luentomuistiinpanojani punakynä viuhuisi vimmatusti... Eli kannattaa suhtautua varauksella kaikkeen, mitä tässä kirjoitan, sillä en missään nimessä ole eläinlääketieteen amattilainen, vaan kirjoitan puhtaasti oman ymmärrykseni pohjalta. No, olennaista hormoneissa kuitenkin on, että ne vaikuttavat sen todennäköisyyteen, miten eläin käyttäytyy - ei siis puhuta absoluuttisista totuuksista ja varmuuksista, ja Tuulia teroittikin kuulijoille luennon aikana useaan kertaan, kuinka jokainen koira on yksilö, jonka fysiologiaan ja käytökseen vaikuttavat sekä sen hermosto että hormonit. Näin ollen ei ole tarjolla mitään kristallipalloa, jolla voitaisiin tarkasti ennustaa kastraation (tai sterilaation) koirassa aiheuttamaa muutosta.

Uroskoiran kastroimisesta tuli paljon itselleni uutta informaatiota. Esimerkiksi uroskoiran testosteronin (eli sukupuolihormonin) tuotanto alkaa jo sikiövaiheessa ennen syntymää, ja juuri ennen syntymää sikiön aivot ovatkin herkät testosteronin vaikutukselle. Nämä vaikutukset ovat pysyviä ja vaikuttavat aivorakenteeseen, mikä selittänee osittain sitä, että koiran myöhempi kastroiminen ei vie pois sen "uroksisuutta". Mielenkiintoista oli myös kuulla, että osa urosten testosteronista voi vaikuttaa myös narttuihin, jos esimerkiksi kohdussa erittyy urospuolisten sikiöiden vuoksi runsaasti testosteronia. Tämä voi vaikuttaa myös narttukoiran käytökseen. Kun harkitaan uroskoiran kastrointia, tärkeää olisi Tuulian mukaan pohtia asian monia eri puolia: Ensinnäkään kaikki koiran ongelmallisina pidetyt piirteet eivät poistu leikkaamalla, sillä osa käytöksestä on opittua. Jokaisen koiran kohdalla leikkausta tulisi harkita yksilöllisesti ottaen huomioon koiran terveys ja leikkaamisen mahdolliset vaikutukset koiran käytökseen. Lisäksi rotujen välillä on eroa esimerkiksi leikkaamisen aiheuttamissa riskeissä. Kastraatiota ei siis voida automaattisesti suositella kaikille uroksille - tai sterilaatiota kaikille nartuille - mikä toki on mielestäni sanomattakin selvää.

Kastraatioon ja sterilaatioon liittyviä etuja ja haittoja Tuulia käsitteli tutkimustiedon pohjalta. Uroskoiralla kastraatioon liittyviä haittavaikutuksia ovat lihominen, mahdollinen karvanlaadun muutos (mikä mitteleillä on kokemukseni mukaan aika yleistä), eturistisiteen repeämän riskin (tilastollinen) kasvaminen ja eturauhaskasvaimet, ja kastraatiolla voi mahdollisesti olla yhteyttä myös nivelvaivoihin ja muihin kasvaimiin. Kajon kanssa elämisen näkökulmasta minua kiinnostivat kuitenkin enemmän käytökselliset vaikutukset, ja niitäkin Tuulia onneksi käsitteli laajasti. Tällä hetkellä vallalla on käsitys, jonka mukaan kastroimisen ja testosteronin erityksen lakkaamisen myötä koira edelleen reagoi, mutta reagoiminen on vähäisempää ja koira palautuu (sitä kiihdyttävistä) tilanteista nopeammin. Kastraation siis ajatellaan vähentävän reaktiivisuutta. Tärkeää on kuitenkin kiinnittää huomiota käytöksen syihin: testosteroni nostaa riskiä reagoida aggressiivisesti, mutta koira ei kuitenkaan reagoi ilman syytä.

En muista, kuinka montaa tutkimusta Tuulia käytti tässä kohtaa lähteenä, mutta ainakin yhdessä tutkimuksessa oli havaittu kastraation myötä koirien reaktiivisuuden, riskinoton ja aggression laskevan, mikä noin käytännössä voisi tarkoittaa helpompaa elämää aiemmin testosteronihuuruissaan pullistelleen uroskoiran kanssa. Varjopuolena havaittiin kuitenkin myös itsevarmuuden laskevan kastraation myötä, mikä voisi aran ja/tai pelkoaggressiivisen koiran kohdalla näyttäytyä niin, että koira puolustaa itseään sitä pelottavissa tilanteissa vielä enemmän. Prosentuaalisesti tällainen "taantuma" ei ole todennäköinen, mutta kastraatiota harkitessa se on mahdollisuus, joka kannattaa kuitenkin ottaa huomioon. Aggressiotason muutosta tarkastellessa taas havaittiin, että ihmisiin kohdistuva aggressio harvoin helpotti kastraation myötä, mutta uroskoiran toisiin uroksiin kohdistuva aggressiivisuus oli melko riippuvaista testosteronista. Olennaisiksi nousevat siis jälleen syyt koiran käytökseen: mistä juuri tämän koiran aggressiivisuus johtuu? Kastraatio auttaa siis vain testosteronista johtuvaan käytökseen, ja toisaalta opittu käytös voi jatkua, vaikka testosteronitaso laskee. Kiinnostava oli mielestäni myös vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa tehty huomio, että pelkoa ja aggressiota esiintyi vähemmän niillä koirilla, joilla testosteronia oli ollut pidempään kehossa: kastroimista voidaan siis pitää parempana vaihtoehtona, kun koira on aikuinen (yli 1 v.) ja sen kehitys on ohi (toisaalta Tuulian mukaan koira on sosiaalisesti aikuinen vasta 2-3-vuotiaana). Myöhempää kastraatioajankohtaa Tuulia suositteli myös koiran luuston kehitystä ajatellen, sillä testosteroni vaikuttaa myös luustoon.

Yhtenä loppukaneeteista Tuulia esittikin, että koiran käytökselliset ongelmat eivät yleensä mene vain "itsestään ohi" leikkaamisella, mutta toisaalta ei ehkä ole mielekästä elämää koiralle tai ihmiselle, jos koulutuksen avulla ei edistytä ja leikkauksen tiedetään melko varmasti auttavan kyseisen koiran käytösongelmiin. Kastraation myötä reaktiivisuus yleensä helpottaa, mutta arkuus ei (tosin itse en ymmärrä näiden olevan täysin toisistaan erillisiä ilmiöitä). Näin ollen ainakaan vielä kastroiminen ei kuulosta Kajolle sopivalta vaihtoehdolta, sillä ainakin osa sen minun näkökulmastani ongelmallisesta käytöksestä vaikuttaa johtuvan arkuudesta. Odotellaan siis luultavasti vielä muutama vuosi, ja jos Kajon arkuus helpottaa aikuisen koiran itsevarmuuden myötä mutta reaktiivisuus säilyy, voidaan kokeilla kemiallista kastraatiota. Kajon kanssa kun ei onneksi muita "uroskoiran ongelmia", kuten yliseksuaalista käytöstä ja sisällä kintun nostamista, ole ollut.

Kaiken kaikkiaan Tuulian luento oli hyvin havainnollistava, ja uroskoiran kastraation lisäksi käsiteltiin laajasti myös stressiä sekä narttukoiran sterilaatiota, jotka kuitenkin jätin tämän postauksen ulkopuolelle. Jos jollekulle tarjoutuu mahdollisuus saman tai samankaltaisen luennon kuuntelemiseen, niin suosittelen kyllä ehdottomasti!